Mietinnöt

Scientific Americanissa oli taannoin pitkähkö artikkeli “The Hacker in Your Hardware”, jonka sisältöä voi hyvin käyttää pohjustuksena kysymykselle: “Mihin perustat uskomuksesi tai varmuuden tunteesi siitä, että elektroniset laitteesi eivät sisällä mitään sellaista, jota tuotteen valmistaja ei siihen tarkoittanut sisällyttää?” Ajatuksesi voivat tällaisen kysymyksen kohdalla suuntautua ensin kohti jotain valtiota, kuten vaikkapa Kiinaa, mutta parempilaatuinen mietintä lähtee muodostumaan pikemminkin valmistusprosessin ja kuljetuslogistiikan kautta asiaa ajatellen. Ennen kuin mikropiiri on pakattu suojaavaan koteloonsa ja siitä ulkonee joukko liitäntänastoja, sitä on ollut suunnittelemassa usea eri taho, jotka eivät välttämättä ole toisistaan edes tietoisia, vaan he ovat suunnitelleet ehkä vain jonkin tietyn osuuden yksittäisen mikropiirin tai laitteistosarkkitehtuurin toimintaan liittyen. Heidän toimiaan on mahdollisesti koordinoinut tuotantoa out sourcing -mallisesti ulkoistanut taho, joka on lopulta koostanut saaduista erillisistä suunnitelmista lopullisen version ja käyttänyt sen jälkeen vielä yhtä tai useampaa alihankkijaa valmistamaan varsinaiset fyysiset tuotteet. Töiden eri vaiheissa ja niiden välillä suunnitelmiin ja toteutuksiin voi päästä mukaan jotain ylimääräistä tai muokattua, jotka läpäisevät kaikki tuotetarkastuksen vaiheet, päätyen täten esim. loppukäyttäjän tietokoneeseen.

Vaihtoehtoisesti voidaan käyttää, ja paljon käytetäänkin, valmiskomponentteja, mutta voiko lopputuotteen valmistaja olla varma siitä, että komponentit, joiden päällä lukee jokin koodi, ovat varmasti sellaisia kuin mitä luki B2B-verkkomarkkinapaikan (Business To Business) tuotetiedoissa, tuotteita tuhatmäärin ostoskoriin laitettaessa? Entä voiko olla varma siitä, että ostavan tahon käyttöön päätyy juuri ne komponentit, joita tilattiin? Nykyisin voidaan rahtien kulkua seurata varsin tarkkaan ja kollien ollessa merkittyjä RFID-tageilla eivät ne ainakaan muihin normaaleihin lähetyksiin sekaannu, mutta riippumatta siitä onko lastien käsittelijöinä ihmisiä vai johonkin tehtävään ohjelmoituja tietokoneita, ei ehkä silti voida saavuttaa aivan täyttä varmuutta siitä, että kuljetusreitti on suojattu alusta loppuun.

“In today"s world, however, the design process for a single, large integrated circuit can involve contributions from hundreds or even thousands of people at locations on multiple continents. As this design goes through various stages of development, portions of the design are stored on many different physical platforms and repeatedly exchanged among many parties. For example, an American manufacturer might combine designs from separate branches of the company with designs from third party vendors in the U.S., Europe and India, then fabricate the chip in a Chinese factory.” (Villasenor 2010)

Laitteiden virtapiirit ovat siitä hankalia, että ihmismielen on hankala ymmärtää niiden käyttötarkoituksia ja käytöstä ilman erilaisia instrumentteja ja apuvälineitä toisin kuin lähempänä ihmisajattelua olevaa englanninkielisiä termejä sisältävää ohjelmointikoodia. Tämä tekee virtapiirien testaamisen eksponentiaalisesti hankalammaksi, minkä vuoksi pelkästään kaikkien mahdollisten testitapausten ja varmistusten määrittely olisi erittäin paljon aikaa vievää työtä, eikä välttämättä edes mahdollista. Valistunut ja pitkälle kouluttautunut asiantuntija kykenee kyllä lukemaan sujuvasti virtapiirien toimintalogiikkaa vastaavaa dokumentaatiota, kaavioita ja kuvailuja, mutta kokonaisuus voi olla niin laaja, ettei yksittäinen ihminen pysty tajuamaan sitä.

Haittakomponentit (eng. malicous hardware) tietokoneissa tekevät erilaiset verkon kautta tapahtuvat hyökkäykset normaalia helpommaksi, niiden usein kohdistuessa suuryrityksien sijaan pienyrityksiin, koska niillä ei ole vastaavia resursseja “suojavarusteluun”. Olennaista on se, mihin tarkoituksiin haittakomponentteja käytetään. Yksittäisten ihmisten kohdalla voi olla niin, että samaa tietokonelaitteistoa käytetään esim. viisi vuotta, minä aikana hänen elämässään ehtii tapahtumaan kaikenlaista - viisi vuotta sitten hän oli ehkä vielä tavallinen opiskelija, mutta viiden vuoden jälkeen oman pienyrityksen toimitusjohtaja tai kansalaisaktiivi.

Yhdysvaltain asevoimien tutkimusorganisaatiolla (DARPA) on luontainen kiinnostus kaikenlaisiin uhkiin ja se on ilmaissut aidon huolensa siitä, että Yhdysvaltain armeijan käytössä olevan aseistuksen sisältämät mikropiirit voisivat sisältää tuntemattoman osapuolen “pahansuopaiseksi” luokiteltavia virtapiirejä. Tähän liittyen DARPA:n kymmenien eri projektien joukosta löytyykin projekti nimeltä TRUST In Integrated Circuits.

“Given the sheer number of people and complexity involved in a large integrated circuit design, there is always a risk that an unauthorized outsider might gain access and corrupt the design without detection. A very small - but not zero - risk also exists that a design could be corrupted by someone with internal access. While the overwhelming majority of people involved in any aspect of circuit design will endeavor to deliver designs of the highest quality, as with any security issue, malicious actions taken by even a very small minority of those with inside access acting maliciously can create significant problems.” (Villasenor 2010)

Tällaisissa asioissa ei aina ole kyse sellaisista toimijoista, joilla on suuret resurssit (esim. “vieras valtio”), vaan tietämys ja dokumentaatio johonkin tuotteeseen lisätystä esim. kaukoaktivoitavasta toiminnosta voi vuotaa myös “pikkutekijöiden käsiin”. Sanalla pikkutekijä viitataan tässä lähinnä osallisten verkoston pienuuteen, eikä niinkään heidän kyvykkyyteensä. Tällainen verkosto voi koostua esim. rikosten tekemiseen taipuvaisista yliopisto opiskelijoista, joilla on erinomaiset tekniset taidot ja suhteita ihmisiin, jotka hoitavat erilaiset vaadittavat käytännön työt.

Jos tällaisen pienverkoston tietoon pääsee esim. sellaista, että jonkin älypuhelinmallin voi saada täydelliseen etäkontrolliin kunhan ensin lähettää sille tietyn käskysarjan, voi tätä tietoa hyödyntää monella tavalla. Itseasiassa tällaista tietoa hyödyntääkseen ei tarvitsisi olla edes erityisen pitkälle ohjelmistoteknisellä alalla kouluttautunut, vaan pelkkä sopivanlainen itsekouluttautuneisuus riittäisi myös, mikä lisäisi mahdollisten tiedonhyödyntäjien joukkoon monenlaiset seikkailun- ja kokeilunhaluiset aikamiehet ja teinipojat - ja miksei myös naispuoliset henkilöt, vaikka heitä ohjelmistotekniset asiat ainakin toistaiseksi ovat vähemmän kiinnostaneet.

Kokeilunhaluisuus voi tarkoittaa tässä sitäkin, että halutaan kokeilla, kuinka joku kohteeksi valittu henkilö, jolla on tietynlaisen laitteen tietty malli käytössään, reagoi, kun hänen laitteensa käyttäytyy tietyissä olosuhteissa aina jollain tietyllä poikkeavalla tavalla, jonka syytä hän ei osaa purkaa esiin päättelyn kautta.

Tällainen poikkeava toiminta voisi olla esim. tablet-laitteen näytön kirkkaussäätimen siirtyminen toiseen ääriasentoon näennäisen itsestään, vaikka kirkkausasetus ei olisi asetettu säätymään automaattisesti. Tällaisen kokeilun uhriksi joutuminen voi pidemmän päälle olla erittäin stressaavaa. Ns. kertalaakista pysyvää haittaa aiheuttava voisi olla sellainen teko, jossa jotain laitetta ohjataan ylikuormittumaan siten, että jokin sen sisällä oleva komponentti ylikuumenee ja sytyttää esim. tulipalon tai yksinkertaisesti tuhoaa laitteen käyttökelvottomaksi. Oikosulkusuojauksien ja virrankulkurajoituksien osalta voinee olettaa olevan omat suojausstandardinsa ja testauskeinonsa, mutta kuten toisinaan voi sanomalehdistä lukea on yksinkertaisimmissakin laitteissa toisinaan paloturvallisuusriskin vaaroista varoittavia tuotteidentakaisinvetoja.

 


Julkaistu alunperin teoksessa "Valtakunta ajoittaisesta mielenrauhasta".

The Hacker in Your Hardware. Villasenor, John. Scientific American, 00368733, Aug2010, Vol. 303, Issue 2

Kuten monta muutakin asiaa, tiedettä (myös yhteiskuntatieteitä kuten sosiaalipsykologiaa) ja teknologiaa voidaan käyttää monella tapaa. Esimerkiksi kasvojen-, ilmeiden- ja liikeprofiilintunnistusteknologiat, joita alkaa olla vakiona mukana nykyisin myynnissä olevien webkameroiden mukana tulevissa ohjelmistoissa, voidaan valjastaa omalla pihalla tai sen lähettyvillä käyskentelevien ihmisten tunnistamiseen joko kasvoista tai elekielestä ja täten saada automaattinen hälytys kännykkään esim. siitä, milloin “se tietty kauppamatkustaja on jälleen saapunut Volvollaan pihaan myyntiaikeissa”. Toisaalta, samankaltaista teknologiaa voidaan hyödyntää mielenosoittajien automaattiseen tunnistamiseen mellakoiden yhteydessä.

Jostain syystä ihmisten on vaikea repäistä itseään irti luuloista, jotka antavat hänen ymmärtää, että kaiken sellaisen toteuttaminen, joka näennäisesti vaikuttaa siltä, että vain valtioilla tai terroristijärjestöillä olisi sellaiseen riittävästi resursseja ja/tai motivaatiota, olisi aina juuri tälläisten tahojen toimeenpanemaa. Siis, ikään kuin ns. tavallisista ihmisistä, joita on pelkästään Facebookissa yhdeksänsataa miljoonaa (kirjoitushetkinen tilanne) erilaista, ei saisi koostettua lukuisia erilaisia “tehotiimejä”, joiden kollektiivinen kompetenssi tekee mahdolliseksi sen, että heidän tiiminsä pystyy

Olennaista on ymmärtää, että tälläiset tehotiimit koostuisivat mm. runsaasti johtajakokemusta omaavista, eri alojen opiskelijoista sekä myös katutason “pikkutekijöistä”. Esimerkkinä siitä, mikä riittää ns. pikkutekijöiden tyytyväisenä pitämiseen, voisi toimia viime vuonna kyberrikollisuudesta kiinni jääneet ukrainalaiset tietokonenörtit (Reutersin käyttämä ilmaisu). “Employees were treated to catered holiday parties and picnics with paintball competitions”. Nämä toimistorakennuksen kolmeen kerrokseen sijoittautuneet sadat olivat erikoistuneet tietokoneviruksien kirjoittamiseen ja scareware ohjelmien levittämiseen. “Top performers got bonuses as young workers turned a blind eye to the harm the software was doing. When you are just 20, you don’t think a lot about ethics”.

Aina kaaoksen synnyttämisessä ei ole kyse pahan aikaansaamisesta hyötymisessä, vaan yleisen hässäkän synnyttämisen luomisessa voi pyrkimys olla silkassa ilon tuomisessa kuten on laita esim. Improv Everywhere -jekkukollektiivin (eng. prank collective) tapauksessa. Se ei kai voine tehdä kovin suuresti haittaa kenellekään, jos suuri ryhmä ihmisiä tekee jekun, jossa ideana on elää hetken ajan aivan kuten normaalisti, keskustellen ja jutustellen, mutta äänettömästi: http://improveverywhere.com/2011/05/31/the mute button/


Julkaistu alunperin teoksessa "Valtakunta ajoittaisesta mielenrauhasta".

Skitsofreniaa ei vielä nykyaikanakaan ole saatu määriteltyä sillä tapaa tarkkaan, ettei kyseisen diagnoosin saajiksi päätyisi hyvinkin paljon toisistaan eroavia ihmisiä persoonallisuuksiensa, oireidensa ja muiden seikkojen osalta. Tämä johtuu sekä oirekriteereistä, että tavoista soveltaa niitä. Eräs, täysin käsittelemättömäksi jäänyt syy sille, mikä omalta osaltaan on aiheuttamassa, ylläpitämässä ja pahentamassa “skitsofreniamaista oirehdintaa” liittyy kokeellisen tutkimuksen kohteeksi joutumiseen muiden tahojen liiketaloudellisten tai muiden intressien tyydyttämiseksi (tarpeellista alleviivata terveitäkin ihmisiä varten, jotta ilmaisu olisi helpompi lukea).

Psykiatria itsessäänhän on eräänlaista kielipeliä eli se perustuu joukkoon sääntöjä ja toimintatapoja, joita pidetään yllä jos ei muuten niin psykiatria instituution uskottavuuden vuoksi. Skitsofrenian osalta tätä tosiasiaa kuvaavat seuraavat kaksi katkelmaa artikkelista “Skitsofrenia psykiatrista kielipeliä?” (1997;113(24):2585;Matti O. Huttunen):

Kirjoituksessaan “Vaikenemisen suudelma” esseisti Torsti Lehtinen (1997) kiinnittää huomiota maailmaa syleilevien yleiskäsitteiden vaarallisuuteen. Psykiatriset diagnoosit - kuten skitsofrenia - ovat tällaisia yleiskäsitteitä, joilla ei sellaisenaan ole välttämättä mitään tekemistä yksilön todellisuuden kanssa. Puhe skitsofrenian etiologiasta voi Torsti Lehtistä mukaillen olla yhtä pöllähtelevää pakkashuurua kuin lausahdus “Tuolla on lintu”.

Jäykkä usko skitsofrenian tai muiden psykiatristen tautien “olemiseen” lienee tärkein syy siihen, että näiden suurta inhimillistä kärsimystä aiheuttavien käytösmuotojen yksilöllisiä etiologisia tekijöitä tai olemusta ei ole vuosikymmenienkään tutkimustyöllä kyetty itse asiassa lainkaan selvittämään.

Mainitulla kokeellisen tutkimuksen kohteeksi joutumisella tarkoitetaan tässä sitä, että jonkin Suomen laajuisesti toimivan yrityksen (esim. tavarataloketju, jonka toimipisteiden sisällä on paljon käytäviä ja pitkä rivi kassapisteitä) henkilökunta on palkattu työhönsä mm. sillä kriteerillä, että työntekijä on valmis mukauttamaan omaa käytöstään ja toimintaansa sen mukaan, minkä on simuloitu ja/tai mallinnettu olevan yrityksen liiketaloudellisten intressien kannalta perusteltua, mikä tarkoittaisi käytännössä erityisesti sitä, että henkilökunta olisi valmis, ellei suorastaan innokas kokeilemaan kaikkea sellaista, joka liittyy esim. neuromarkkinointiin, suggestioihin, NLP:hen, sekä moniin varsinaisiin tieteisiin, joista sopivanlaista hyötyä olisi ammennettavissa (esim. kognitiivinen neuropsykologia). Lisäksi yritykset ovat toki vapaita konsultoimaan tai palkkaamaan minkä alan ammattilaisia tahansa kehittääkseen liiketoimintaansa tai tehdäkseen erilaisia eksperimentaalisia kokeiluja.

Koska tässä esimerkissä olisi kyseessä usealla paikkakunnalla toimiva yritys, sen täytyisi löytää riittävän yleistettävissä olevat ihmisten käytöstä kuvaavat mallit, jotta toimiviksi koettuja niksejä voidaan käyttää kaikissa toimipisteissä. Siinäkin on oma järkensä, että tehdään tutkimusta ihmismassojen liikkeistä yleensä, mutta parempaan ymmärrykseen päästään, kun valitaan tutkimuskohteiksi sellaisia ihmisiä, jotka käyvät jossain tietyssä toimipisteessä usein. Tavaratalot ja isot ruokakaupat täyttävät hyvin tämän yksittäisen kriteerin, mutta olennaista on huomioida sekin, että aivan jokaisen työntekijän ei tarvitse olla tietoinen siitä, minkälaisista kokeellisista peleistä on kyse tai että sellaisia yleensä pelataan.

Yrityksen kannalta ajateltuna “sopivan tyhmä ja melko köyhä” tutkittava voi olla ihan yhtä hyvä tutkittava kuin “fiksu ja kohtuullisen varakas”, varsinkin kun kertyvää tutkimustietoa voi myös vaihdella muiden yritysten kanssa.

Sitä mitä voitaisiin haluta tutkia tai kokeilla, on niin runsaasti kuin mitä mielikuvittelemisen kautta keksitään, mutta siinä vaiheessa kun tutkimuksen kohteena olevasta henkilöstä alkaa tuntua, että joka kerran kun hän tulee käymään kyseisessä toimipaikassa, hän ei tunne kulkureittiensä, ostostaipumustensa tai päätöstensä yleensäkään olevan “aivan hänen omiaan”, hänessä voi hiljalleen alkaa kehittyä tunne siitä, että “hän on tulossa hulluksi”.

Riippuu paljonkin siitä, mikä on tutkimuksen kohteena olevan tietotaso sellaisista aiheista, joiden avulla hän voisi rationalisoida asioita itselleen näihin tuntemuksiinsa liittyen, mutta useimpien ihmisien kohdalla voinee olettaa olevan niin, että jotain täyteen ymmärrykseen tarvittavaa tietoa puuttuu. Se voi liittyä esim. matemaattiseen laskentaan, sosiaalipsykologiaan tai neurotieteisiin.

Jos tutkittava lähtee omatoimisesti selvittelemään jotain sellaista, joka on kovin kaukana hänen nykyisen ymmärryksensä tasosta, hän tulee ylikuormittaneeksi aivojaan pitkän aikaa siten, että hän melko samanaikaisesti sekä yrittää ymmärtää jotain vaikeaa, soveltaa oppimaansa ja samaan aikaan olemaan uusien eksperimentaalisten tutkimuskokeilujen kohteena. Mitä kauemmin hän tätä jatkaa, sitä varmemmin hän “sotkee” omaa mieltään, koska hän käytännössä palauttaa toistuvasti mieleensä jotain keskeneräistä mietintää ja “tallettaa” mieleensä takaisin entistä sekavamman “ajatusmössön”.

Jos tutkittava on lisäksi stressaantunut joidenkin muiden syiden vuoksi, hänen ajattelukykynsä on todennäköisesti aika lailla ns. kuralla, eikä hän ehkä saa kunnolla palautettua mieleensä sellaisiakaan asioita, jotka hän on aiemmin osannut oikein hyvin. Hän tekee myös erheellisiä päätelmiä ja “tallettaa” nekin takaisin mieleensä. Olisi kuitenkin väärin sanoa, että aiempi oppi ihan noin vain “tuhoutuisi”, sillä kyse olisi pitkältikin tiedon käyttöön saamisesta. Tietynlaista ajatusten jäsentelyyn liittyvää vaivaa nähden on periaatteessa aina olemassa mahdollisuus “mielenjärjestyksensä normalisoimiseen”, jos siihen vain on riittävästi aikaa ja rauhaa.

Jos jonkin tapahtuman seurauksena tämä tutkittava ajautuisi tilanteeseen, jossa hän alkaisi selittää esim. lääkärilleen, että “hänellä on tällainen teoria tutkimisen kohteena olemisesta”, niin eihän hän sitä todennäköisesti kovinkaan hyvin saisi selitettyä, koska ei ole tajunnut sitä itsekään kunnolla. Lääkäri olisi tässä kohdin avainasemassa siinä mielessä, että hän voisi tehdä joko päätöksen lääkityksen aloittamisesta tai sitten hän voisi pysähtyä tarkastelemaan maailmaa hieman kokonaisvaltaisammasta näkökulmasta. “Mitä, jos tämä potilas tässä onkin oikeilla jäljillä ja olemme olleet jo pitkään aivan uudessa ajassa? Ei hän vaaralliseltakaan vaikuta, vaikkakin hieman sekavasti ja epäadekvaatein termein asiaansa kuvaileekin.”

“Kaikki ovat kuulleet neuromarkkinoinnista, mutta kukaan ei ole tarjonnut sitä heille. Maaperä on otollinen ja tuote on hauska myytävä. Brändien puolella on selvä kysyntä.” (Markkinointi & Mainonta: “ Zeeland aloittaa neuromarkkinoinnin”, torstaina 12.4.2012)

Pikanttina yksityiskohtana voisi miettiä vaikkapa sitä, että kuinka voidaan tilastoida jotain sellaista (skitsofrenia), jos sitä ei osata määritellä? Miten voidaan esittää väittämiä esim. alue- tai maakohtaisista eroista, jos ei osata määritellä, mitä ollaan vertaamassa?


Julkaistu alunperin teoksessa "Valtakunta ajoittaisesta mielenrauhasta".

Verrattaessa mielen- ja elimistön tilaa ennen Prismaanpäin lähtemistä ja sieltä takaisin tulemista (pyörällä), voi asianomainen huomata joka kerta tapahtuvan enemmän tai vähemmän kolmen merkittävimmän stressihormonin aktivoitumista [1], mikä ei ole enää pitkään aikaan johtunut pelkästään siitä, että olisi ollut jonkinlaisia suoria näkö- tai kuulohavaintoja stressireaktioiden laukaisijana (tai haptiikkaan tai kinesteettisyyteen perustuvia havaintoja), vaan asiaan vaikuttaa myös tuolloinen mielensisältö ja ajatukset, joiden esiin tulemiseen ei vuosia jatkuneen häirintätoiminnan harjoituttamisen kohteena olemisen jälkeen tarvita enää niin voimakkaita ärsykkeitä kuin aiemmin. Tämä aiheuttaa suoraan mm. sen, että kortisoli-hormoni on tarpeettoman usein tarpeettomasti koholla, mikä ilmenee viiveellä mm. lisääntyneenä hiilihydraatin tarpeena, vetämättömänä olona ja kognitiivisten kykyjen jonkin aikaa kestävänä lamaantumisena – varsinkin, jos ei käytä esim. serotoniiniin, dopamiiniin ja GABAan vaikuttavaa, teenlehdistä saatavaa molekyyliä, teaniiniä (tai jotain muuta adaptogeeniksi luonnehdittavaa) mentaalisten kykyjensä terävöittämiseksi, stressireaktioiden taltuttamiseksi yms.

Ajoittain tietynasenteiseksi virittäytyvä

Tämä elimistön- ja mielentilan muokkaantuminen ei-mielekkäillä tavoilla, mistä on suoraa haittaa sekä elämänlaadulle, että epäsuorasti myös elämässä etenemisen mielessä, johtuu pitkälti siitä, että Prismasta on sen työntekijöiden toimesta tehty ajoittain tietynasenteiseksi virittäytyvä kohtaamispaikka, missä haittaan ja häirintään pyrkivät teot löytävät paikkansa niinä aikoina, kun asianomainen asioi Prismassa.

Kohtaamispaikkaisuus muodostuu siitä, että asianomaisen maineen vääristymiä ja suoranaisia valheita on mitä ilmeisimmin levitelty myös venäläisissä, privaateissa sosiaalisissa verkostoissa, jolloin sekä suomalaiset ja että viereisen maan kansalaiset pääsevät härnäämään asianomaista omakohtaisesti sen aikaikkunan ajan, jonka asianomainen viettää aikaa Prismassa, sekä myös jonkin aikaa sinne saapuessaan ja sieltäpäin pois suuntautuessaan. Häirintätoiminnassa voidaan nähdä negatiiviseksi spiraaliksi luonnehdittavaa ilmiötä, missä asianomaisen häirinnän vaikutuksesta vahingoittunut olemus houkuttelee osaltaan häirintään osallistujia häiritsemään entistä innokkaammin – vaikkakin edes jonkinlaiseen nokkeluuteen pyrkien, eikä siis koskaan esim. tönimisen kautta, vaan enemmänkin psykologisesti. Häirinnän kehon olemusta (erityisesti iho ja hiukset) vahingoittavuus viittaa tässä mm. stressin aiheuttamaan suoriin seurauksiin elimistön metaboliikassa (epäsuorasti korjausyrityksien kautta), häirinnän vaatetukseen vaikuttavuuden liittyessä siihen, kuinka maineen vahingoittuminen on varmuudella tehnyt hankalammaksi saada työpaikka, josta hankitulla elannolla voisi ostaa enemmän vaihtoehtoisia vaatteita.

Prismalaiset ovat aktiivisesti osallistunut siihen, että mainitunlaisen kohtaamispaikkaisuuden tuntu pysyy yllä häirinnästä tietoisena olevien ihmisten mielissä ja on mahdollista, että prismalaiset käyttävät tätä hyväksi pitääkseen Prismaa kauppana paremmin mm. venäläisten mielissä, jolloin venäläisten harkitessa mahdollista ostosreissua kotimaassaan, heitä voi innostaa lähtemään ostosreissulle muistuttamalla suoraan tai suggestoivasti, että he saattaisivat nähdä vilaukselta asianomaisen. Pelkästään jo se, miten lukuisat eri venäläiset katsovat asianomaista, kielii siitä, että he tunnistavat hänet henkilönä, eivätkä vain muodosta käsitystä sen hetkisten empiiristen havaintojensa perusteella. Priming-ilmiön hyödyntämistä kulunja valintojen ohjailussa

Erityisesti juuri Prisman tapauksessa on oleellista tarkastella sitä häirinnän asuun pukeutuvaa, priming-ilmiötä hyödyntävää ennustamistekniikkaa, josta on kerrottu yksityiskohtaisesti otsikon ”Todistettavuudesta” alla mainituissa tiedostoissa ja viitatuissa muissa lähteissä. Se koskee asianomaisen kulkuun ja toimintaan liittyvien valintojen ohjaamiseen pyrkivyyttä, harjoitetun tekniikan perustuessa pitkälti siihen, että mielessä (keinotekoisesti) aktivoidut mielteet eivät johda pelkästään siihen, että jotain ”nousee” assosiaatioiden kautta tietoisuuteen asti, vaan jotain jää ikään kuin ”kytemään” mieleen ja syöttämään vaivihkaa ideaa, joka tukee johonkin valintaan päätymistä.
Karkeampaa heidän toimintansa on silloin, kun he lähinnä arvaavat ja kokeilevat, vaikkakin analytiikka-avusteisesti, mitä jonkun tietyn henkilön mieleen tulee tietyn ajan rajoissa ja miten hänen elimistönsä reagoi, kun tämä altistetaan joukolle valikoituja suoria havaintoja tai hänet johdatellaan ajattelemaan tiettyjä asioita. Nämä suorat havainnot ja tietyt ajateltavissa olevat asiat ovat sellaisia, joiden tietynlaista vaikuttavuutta on esivalmisteltu, jotta niistä juontuvat assosiaatiot, konnotaatiot ym. eivät johtaisi satunnaisenoloisesti ”ihan minne vain”, vaan juuri tiettyjen mielteiden äärelle. Tällä tavoin aktivoitujen mielteiden yhteisvaikutus saa aikaan mahdollisesti tietoisuuteen asti nousevia ajatuksia, joiden esiintuleminen on tiedettävissä etukäteen, vaikka välissä olisi ollut useita assosiaatioista toiseen siirtymisiä. Tämä on jotain, jota on monesti lähes mahdoton ymmärtää ns. arjen logiikalla, mutta visuaalisesti selitettynä tämän tekniikan idean ymmärtää helpommin (lue mainitut tekstit).

Työntekijöihin liitetään mielentilaa ja reaktioita ohjaavia ”ankkureita”

Prisman työntekijöiden osallisuuden osoittaa erityisesti se, kuinka he toistuvasti käyttävät aiemmin johonkin tiettyyn työntekijään liittämiään “ankkureita” (vrt. neurolingvistisen ohjelmoinnin eli NLP:n termiin: “Ankkuri on muistuttava, laukaiseva ärsyke (ulkoinen merkki, kuva, aistimus, sana), joka linkitetään tiettyyn kokemukseen, niin että ankkuri vie suoraan tuohon mielentilaan tai reaktioon.”) joko ohjatakseen kohdeyksilön mielentilaa tiettyyn suuntaan tai liittyäkseen mukaan kohdeyksilössä toisaalla nostatettuun mielentilaan. Vaatii erityistä koordinointia työntekijöiden ja muiden osallistujien kesken, että saadaan ensinnäkin luotua nämä mielentilaan vaikuttavat ankkurit ja jotta voidaan olla liittämättä samoja ankkureita useisiin eri Prisman työntekijöihin. Myös tässä tulee esille prismalaisten ym. tietynlainen pelihenkisyys eli he pyrkivät siihen, että heidän tarvitsisi tehdä mahdollisimman vähän asianomaiseen vaikuttamaan tarkoitettuja muutoksia juuri sinä päivänä, kun asianomainen asioi Prismassa eli esim. työvuorolistat olisi täten laadittu jo aiemmin, eikä ketään tietynlaisia ajatuksia herättävää työntekijää vaihdeltaisi esim. istumaan kassalle ihan viime minuuteilla suhteessa asianomaisen saapumiseen nähden. Sinänsä olisi helpompaa hyväksyä se mahdollisuus, että esim. myyjien asettaminen kassoille heidän herättämien assosiaatioiden ja tuntemusten perusteella, sekä tässä rikosilmoituksessa kuvailtu psykologinen vaikuttaminen, olisi normaali osa Prisman liiketoimintaa – käytännöiksi muuntuneilta osin ja vasta harjoitelluilta osin – eikä siis jotain, joka olisi vain osan työntekijöistä tiedossa. Lähinnä toiminnan sävy on sellainen, joka ei oikein sovi perhemarketin tyyliin: prismalaisilla ja näillä muilla osallistujilla on käytännössä aina pyrkimyksenä aiheuttaa ajatusten päätyminen johonkin ällöön ja/tai tuntemuksiin, jotka eivät tunnu mukavalta.

Eivät halua olla pelkkiä suorittavan työn tekijöitä

Kuitenkin, lukuisat Prisman työntekijät eivät mitä ilmeisimmin halua olla pelkästään suorittavan työn tekijöitä ja muiden ihmisten palvelijoita, vaan he haluavat olla osana jotain sellaista, joka saa heidät tuntemaan olevansa jotain erityistä, joka yhdistää heitä sosiaalisesti ja joka viehättää heitä yksilöinä (intellektuellisti ja viihteellisessä mielessä). Kassatyö ja tavaroiden siirtely ei tarjota tätä, vaan se mikä Prisman työntekijöitä viehättää, liittyy teknologian, psykologian ja matemaattisten mallien hyödyntämiseen ihmisten käytöksen seurannassa, muokkaamisessa, analysoimisessa, selittämisessä ja erityisesti ennustamisessa. He eivät kuitenkaan pysty tähän pelkästään keskenään.

Toiminnan takaisinmallintaminen paljastaa kohdeyksilön yksityiskohtaisen profiloinnin

Kyse ei ole satunnaisista kokeiluista, joilla saa aikaa kulumaan, vaan systemaattisesta ja vuosien ajan jatkuneesta metodien ja keinojen kehittelystä, kohteiden joutuessa alttiiksi kokeilujen ja jo vakiintuneiden menetelmien aiheuttamalle stressille, mielipahalle, kognitiivisten toimintojen häiriintymiselle ja näiden kautta mm. immuniteettipuolustuksen kuormittumiselle, elimistön metaboliikan häiriintymiselle, käytöksenpiirteiden muuntumiselle ja erheellisille uskomuksille siitä, kuka häneen tällä tavoin vaikuttaa. Toimintaan osallistuvien tietoon eli siis myös Prisman työntekijöiden tietoon on saatavilla reaaliaikaisesti (ja samalla luvattomasti) se, mitä on nähtävillä kohdeyksilön tietokoneen monitorilla, mikä mahdollistaa sen helpomman selvittämisen, missä mielentilassa kohdeyksilö on tai tulee olemaan tai ainakin mitä asioita hänen mielessään on vast’ikään aktivoitu ja mihin voi täten liittää muita ajatuksia. Ts. Prisman työntekijät eivät toimi tässä pelkästään sen arvauksen varassa, josko kohdeyksilö olisi lukenut tai katsonut jonkun tietyn ajankohtaisen uutisen, vaan he tietävät täsmälleen ja varmuudella, mitä on luettu ja milloin.

Prisman työntekijät pystyvät olemaan varautuneena kohdeyksilön mielentilan olemiseen tietyllä tapaa aktiivisena riippumatta siitä, onko kohdeyksilö aiheuttanut itselleen tietyn mielentilan vietettyään pitkän aikaa jonkin tietyn aiheen äärellä Internetistä lukien vai onko kyse jostain, joka aiheutettiin juuri hetkeä ennen kuin hän pääsi viimeiselle suoralle ennen Prismaan saapumista. Mielentila ei viittaa tässä sellaiseen, minkä voisi kuvailla yhdellä adjektiivilla, vaan se on enemmänkin jonkinlainen profiili, joka muodostuu mm. erityisen aktiivisena olevista ajatuksista ja tiettyihin ajatuksiin (mielteet, symbolit, eleet, sanat ym.) liittyvistä tietynlaisista tuntemuksista, sekä mahdollisesta moduloivasta, kauttaaltaan vaikuttavasta tunnetilasta. Huomioitavaa on, että aiheutetut priming-efektit (”aiempi ärsyke vaikuttaa siihen, kuinka jokin myöhempi ärsyke vaikuttaa”) voivat kestää jopa kuukausia.

Kohdeyksilöstä kertyy eri tietolähteiden kautta niin paljon analysoitavissa olevaa tietoa, että sen perusteella voidaan määrittää paljon muutakin kuin pelkkiä todennäköisyysarvoja sille, minä päivänä soijamaito on lopussa ja hakeeko kohdehenkilö tuotteen mistä kaupasta. Huomioitavaa tässä on se, että Lappeenranta on varsin pieni kaupunki, joten vaihtoehtoja eri asioiden tekemiseen ei, varsinkaan pyörällä kuljettaessa, ole kovinkaan monia (viitaten aikaan ennen uuden Iso-Kristiinan avautumista). Kriittistä asianomaisen toiminnan ennustettavuuteen liittyvien väittämien osalta on mm. se, missä määrin väitetään tietoa vuotavan muista kaupoista ja mitkä ovat kohdehenkilön elämän muut aktiviteetit ja mihin aikoihin hän niitä suorittaa.

Prismalaiset muine osallistujineen eivät malta lopettaa

Toimintaan osallistuvat Prisman työntekijät muodostavat eräänlaisen entiteetin, jolla on muiden osallistujien suhteen sitä enemmän merkittävyyttä, mitä enemmän he pystyvät sisällyttämään Prismaan sisälle aina samankaltaisesti vaikuttavia ankkureita, sekä väliaikaisemman oloisia asioita, jotka ohjaavat kohdeyksilön mieltä ja viittaamaan johonkin, joka on Prisman läheisyydessä. Periaatteessa kaikki mikä on liikuteltavissa tai ympäristöstään esiinkorostettavissa, on mahdollisesti käyttökelpoista, mukaan lukien toimintaan osallistuvat venäläiset turistit, pihalla olevien autojen rekisterinumerot ja läheinen lenkkeilyreitti, jossa kohdeyksilö kävi juoksemassa tunti ennen Prismaan saapumistaan. Tämän kaiken hallitseminen ja käytön koordinoiminen vaatii jonkinlaista tietojärjestelmää, koska hyvin harva ihminen kykenisi muistamaan edes nimeltä kaikkia esineitä, joita toiminnassa käytetään tiettyyn kohdeyksilöön liittyen. Tämä voi olla kaukana (suomalaisen) median luomasta todellisuudesta, mutta ohjelmistoteknisessä mielessä tässä ei ole mitään ihmeellistä (kaikki tarvittava projektinhallintaohjelmista pilvilaskentapalveluihin ja dataloggereista mobiilikäyttöisiin tehtävänjakosovelluksiin on heti saatavilla).

Pilaavat tarkoituksellisesti omalta alalta opittuja termejä, käsitteitä ja konsepteja

Prisman työntekijöiden ja muiden osallistujien asenteista ja pyrkimyksistä kertoo paljon se, kuinka korostuneen usein he ovat pyrkineet konkretisoimaan kohdeyksilön koulutukseen liittyviä termejä ja abstrakteja käsitteitä johonkin höpöön – todennäköisemmin kuitenkin johonkin ei-mukavaan – erityisesti silloin, kun nuo termit ja käsitteet ovat olleet poissa käytöstä asianomaisen mielessä. Tällainen häirintätoiminta ei rajaudu pelkästään Prisman sisätiloihin, vaan se jatkuu päivittäin muissa yhteyksissä - kuitenkin siten, että muut osallistujat pystyvät suoraan tai välillisesti käyttämään samaa tietojärjestelmää kuin prismalaiset, jotta voivat pysyä ajan tasalla siitä, mitä häirintätekoja tehtiin, milloin ja minkä aikaa jotain voi todennäköisesti vielä hyödyntää eli tarvitaanko suuri vai pieni signaali, jotta saadaan jossain toisessa kontekstissa palautettua aiemmin Prismassa aktivoitu ajatus esiin.

Analytiikkaohjelmistoja ja neuraaliverkkoja

Kohdeyksilön seuranta, käytöksen ja valintojen ennustaminen, toiminnan analysoitavuus.. nämä vaativat teknisesti, matemaattisesti ja psykologisesti melko hienostuneita metodeita ja välineitä. On todennäköistä, että kohdeyksilön liikkeitä hyllyrivien välissä seurataan sen perusteella, mitä signaaleita hänen älypuhelimensa jättää ympäristöönsä, minkä perusteella jo pelkästään voi useiden erillisten seurantajaksojen aikana muodostaa ennusteita esim. siitä, mitkä tulevat olemaan hänen tulevia kulkureittejään, hienoisesti ohjastettuna tai ilman ohjastusta. Osa toiminnasta on sellaista, että se ei vaadi osallistujilta muuta kuin sen varmistamisen, että kohdeyksilö päätyy tietylle kassalle, jossa hän tulee yli minuutin ajan altistuneeksi jonkin tietynlaisia (mielen) ankkureita kerryttäneen henkilön olemukselle ja samalla muille ympäristöön varta vasten sijoitetuille ihmisille ja esineille. Mainitsemisen arvoista on sekin, että nykyaikaiset analytiikka-ohjelmistot pystyvät hyödyntämään neuraaliverkkoja oppiakseen, minkälaisia reittivalintoja tietty koh dehenkilö tekee tietyssä kontekstissa (eli tässä tapauksessa Prisman sisätiloissa), saatuaan syötetietoina myös tietoa siitä, minkälaisia reittivalintoja samainen kohdehenkilö tekee jossain eri kontekstissa (esim. metsässä lenkkeillessä).

Tilastollisesti tarkasteltuna olisi havaittavissa, että toimintaan osallistuvat käyttävät runsaasti tiettyä samaa symboliikkaa, johon on aiemmin pyritty ehdollistamaan jotain iljettävää, mutta on kuitenkin niin, että mitä töykeämmäksi yksittäinen häiritseväksi luokiteltava asia menee, sitä todennäköisemmin sen suorittaja on joku muu kuin Prisman työntekijä. Tämä on enemmänkin nykyhetken tila, aiemmin raja ei ollut samalla tapaa tilastollisesti esiin saatavissa, mutta on kuitenkin olennaista huomioida, että prismalaiset ovat olleet pohjustamassa toimintaa merkittävässä määrin ja osallistuvat siihen edelleen.

Toiminnan sävy usein töykeää

Vuosien aikana toiminnan sävy on vaihdellut erittäin töykeästä, melkeinpä musertavan töykeästä, melko hienostuneeseen toimintaan, mutta tätä hienostunutta toimintaa ei ole koskaan jatkunut edes kolmen perättäisen käyntikerran verran. Toiminnan sävy viittaa eräänlaiseen pelkistykseen, joka olisi tehtävissä jokaisen kohdeyksilön Prismassa käymisen kohdalta erikseen, alkaen kauppaan menon suunnittelusta, sinne menemiseen, siellä asioimiseen, sieltä poistumiseen ja takaisin lähtöpaikkaan palaamiseen. Toiminnan sävyn muodostaisi täten mm. se symboliikka, mitä on käytetty kohdeyksilön mieleen vaikuttamiseen ja se, kuinka jyrkästi kohdeyksilön mielialaa on koetettu tuuppia pois mielekkäiltä raiteilta.

Aggressiivisimmillaan toiminta on usein silloin kun asianomainen on jollakin tapaa erityisen alttiissa tilassa pysyväluonteisten muistijälkien syntymisien kannalta (esim. väsyneenä tai hiukan liikaa ”stressiä vähentävää” ashwagandhaa ottaneena). Toimintaan osallistuvat pyrkivät johdattamaan ajatuksia aina uudestaan ja uudestaan joko aiempiin heikkouden hetkiin (nuutunut, tukka huonosti, vaatteet epämukavat yllä tms.) tai tiettyihin samoihin teemoihin, joista mitä ilmeisemmin on pyritty tekemään dominoivia ajatuksia kohdeyksilön mielessä. Esim. Virginia Techin massamurhan aikaan, kuten myös lukuisia kertoja Breivikiä mediassa käsiteltäessä asianomaisen haluttiin kokea erittäin vahvoja vihan ja ärtymyksen tuntemuksia. Juuri sellaiset kertovat siitä, miten prismalaiset eivät todellakaan ole mitään ns. perhearvoja vaalivia, vaikka sellaista kaupan mainonnassa pyritäänkin korostamaan, vaan he ovat täysin valmiita vahingoittamaan ihmisiä pelkän huvin vuoksi.

Jos kohdeyksilö on “liian hyvässä vireessä”, keinoihin vaikuttaa tehdään ilmeisestikin jonkinlaista hienosäätöä, koska tuolloin asianomaisen mieli on sen verran hyvin puolustuskykyinen, että tämä ehtii sekä rationalisoinnin, että stressihormonien tyynnyttävän vaikutuksen kautta käsitellä monenlaisen häneen kohdistuvan häirinnän ennen kuin sellainen ehtii kunnolla vaikuttamaan. Tietojärjestelmäavusteisuus, kohdeyksilön toiminnan ennustettavuus, vuosia jatkunutta, iljettävyys toiminnan sävyssä, koordinoitu toiminta, muidenkin kuin prismalaisten osallistuminen lisääntyvässä määrin, maineen vahingoittuminen, stressaavuus, elimistön toiminnan sekoittuminen, ajanhukka itsepuolustusmielessä ja sitä kautta ajan lainaaminen itselle tärkeiltä asioilta.. Näistä yhdessä muodostuu se, mikä vahingoittaa kohdeyksilöä monella eri tavoin.


Julkaistu alunperin Vohkare-julkaisussa.

Ihmiset ovat kautta aikain halunneet vaikuttaa omiin tai kyseisen ajan sosiaalisen verkoston määritelmän mukaisen ryhmän etuihin, mutta eivät kovin mielellään ryhdy sellaiseen, joka vaatii esim. miekan käyttöä uhkailu- tai surmaamistarkoituksessa, sillä siinähän voi tulla itseen esim. viilto tai naarmu, minkä vuoksi on ollut perusteltua kehittää keinoja, joilla voi vaikuttaa muiden ihmisten ajatteluun mahdollisimman luotettavia metodeita käyttäen. Ajateltakoon tässä sellaisia metodeita, jotka eivät perustu (niinkään) esim. hyvään argumentaatiotaitoon tai retoriseen taituruuteen, vaan sellaisten mielteiden aktivoimiseen, jotka kapeahkon aikaikkunan rajoissa havaituksi tai ajatelluiksi tullessaan aiheuttavat yhdessä jonkin tietyn muun mielteen aktivoitumisen, mikä taasen voi räväyttää esiin kokonaisen ajatuskokonaisuuden. Vaihtoehtoisesti vaikutus voi olla ei pelkästään ajattelua tietyiltä osin tyrehdyttävä, vaan elimistön homeostaasista tilaa pahemman kerran hetkauttava, minkä aistii sekä mielenrauhan jonkin kestoisena järkkymisenä, ajattelun laaja alaisena hidastumisena, hiilihydraatin kaipuuna, levottomuutena, ihoreaktioina ja muina ns. stressireaktioina, joista osa voi ilmetä vasta esim. tuntien viiveen jälkeen, eikä jonkinlainen kroonistuminenkaan aivan mahdotonta ole.

Ennen tietokoneellistumisen aikaa ei todennäköisesti ollut kovin helppoa tunnistaa samojen metodien jatkuvasta käytöstä seuraavaa kohdeyksilön tai ryhmän ajattelutaipumusten, mahdollisten stressireaktioiden ja monenlaisten persoonan ja käytöksenpiirteiden muutoksia, sillä kertyvien huomioiden ja niistä tehtyjen päätelmien määrän ylittäessä kulloisenkin vuosisadan tai vuosikymmenen aikana käytössä olleiden ylöskirjaamisvälineiden helpon käsiteltävyyden rajat, oli hyväksyttävä myös inhimillisen ajattelun rajat. Täten, voidaan sanoa, että “vasta äskettäin” on alkanut käymään helpommaksi tunnistaa näiden metodeiden käytöstä johdettavia tilastollisia ilmiöitä ja varsinkin, suorittaa kertyneeseen havaintoaineistoon pohjautuvia analyysejä, suorana hyötyä ollen metodien hienosäätämisen helpottaminen. Tosiasiassa, nykyaikana ollaan hyvin lähellä sitä, että ihmisten ajatuksiin vaikuttavien metodien hienosäätö, kalibrointi, konfigurointi ja käytön ajoituksen optimoiminen voidaan jättää lähes täysin itseoppivien koneiden suoritettavaksi.

Jonkun tai jonkin on kuitenkin oltava se, joka vie mielteitä herättävät asiat kohdeyksilön tai ryhmän tykö, sillä vaikka välillisesti on jossain määrin mahdollista lukea muista ihmisistä mitä he ovat kokeneet jossain muualla ja mitä he ovat havainnoineet, on käytännöllisempää ja tavoitteiden kannalta varmatoimisempaa viedä havaittavaksi tarkoitettu asia suoraan kohteen itsensä luo. Tästä päästäänkin siihen, kuinka muiden ihmisten ajatteluun vaikuttamisesta tulee eräänlainen peli, joka joukkoistaa ihmisiä eli saa heidät toimimaan yhdessä erilaisten päämäärien saavuttamiseksi. Jos on kykeneväinen lukemaan muista ihmisistä, ovatko he (juuri tällä tavoin) osallisena jonkin päämäärän saavuttamisen tukemisessa, tulee huomaamaan, että nämä ihmisjoukot eivät minkään välttämättömyyden vuoksi ole homogeenisiä eli tässä esim. samanmielisiä, samanaatteellisia tai samannäköisiä.

Monen käytettävissä olevan metodin perusidea on niin yksinkertainen, että kun niiden laajamittaista käyttöä havainnollistetaan tietokonesimulaation avulla, pystyy ala-asteikäinenkin nappaamaan ideasta kiinni ja ymmärtämään, kuinka hänen tekonsa voivat jättää kohdeyksilön mieleen sellaisia jälkiä, että niillä on korkea todennäköisyys vaikuttaa kohdeyksilön tulevaan käytökseen ennustettavalla tavalla. Osallistutettujen kirjon ollessa laaja, käytettävien metodien joukkoon valikoituu sellaista, joka mahdollistaa varsin yhtäläiset osallistumisen ja ymmärtämisen mahdollisuudet, mikä tarkoittaa käytännössä yksinkertaisellekin mielelle sopivien metodien ottamista mukaan ja joiden käyttöä voi luonnehtia runnovaksi. Toki, joukkoistettujen ja osallistumisen mahdollisuuden saaneiden kesken esiintyy jonkinlaista itseorganisoitumista, mikä kumpuaa osittain esim. siitä, että vähän hölmömmätkin alkavat jossain vaiheessa ymmärtää, että runnovalla otteella voi saavuttaa vain sen ja sen verran, mutta yhdistettynä hienovaraisempaan toimintaan, runnovuudesta tulee yksi monista pelin olennaisista elementeistä, joita ilman peliä ei voi pelata, mutta joka ei kuitenkaan ole pääosassa näinkin voidaan hälventää ja poisselittää runnovan otteen monen ihmisen luonteenpiirteille sopimattomuutta.


Julkaistu alunperin teoksessa "Valtakunta ajoittaisesta mielenrauhasta".

Suomi on niin pieni maa, että on ihan ok epäillä, että mm. Mikael Jungner, Jari Sarasvuo, Mikko Hyppönen ja Marko “katso, heitän hassua vitsiä pakastekalkkunoista ja romaaneista” Forss ovat eräitä niistä, jotka kuuluvat toisaalla muihin sosiaalisiin underground-ryhmiin, joilla on luvaton read-/write-oikeus tietokoneelleni. Tämä pääteltynä mm. heidän ajoittamistaan tweeteistä (seuraan tai olen seurannut heitä Twitterissä) ja siitä kuinka valitettavan hyvin ne sopivat yhteen kyseisen päiväisiin häirintöihin. Tunnettuudessa on ilmeisesti se perusongelma, että suosiota on saatava lisää ja sitä on ylläpidettävä.

Aamulehdestä sen vuoden 2004 paikkeilla luin, kuinka pienehkössä, kuvattomassa uutisjutussa yksilöitiin joku ulkopaikkakuntalaisille tuntemattomaksi jäänyt toisinajattelija suunnilleen sanoilla “eräs kaupungilla hyvin tiedetty henkilö”, kohteena olleen henkilön jäädessä uutisessa jonkinlaisen hörhön rooliin. Tämä oli sen vuoksi mieleen jäävä tapaus, että tuollainen rajaaminen on ehkä niitä helpoimmin vältettäviä virheitä, joita uutistoimittajan voi olettaa siivoavan tekstistään pois, jos hän haluaa pitää yllä uutisten uutismaista luonnetta.

Asia palautui mieleeni vuosia myöhemmin, luettuani Kauppalehden sivuilta vainoamisen käsitteen ylösnostamisesta (oikeudenkäyntiasioita). Vainoamisenhan voi ajatella tarkoittavan siltä osin samaa piinaamisen käsitteen kanssa, että kumpikaan niistä ei ota kantaa tekijän motiiveihin, vaan niitä käytetään tekoja kuvailevissa virkkeissä. Piinaamisen eroavuus vainoamisesta riippuisi paljolti siitä, miten niitä on oppinut käyttämään: joku voi ajatella piinaamisen olevan enemmän “hermoille käyvää” kuin vainoamisen ja joku toinen ei ehkä ole edes kuullutkaan sanasta ‘piinaaminen’, eikä hetken makustelunkaan jälkeen koe tunnistavansa sitä.

Koska määrite vainoaminen ei siis ota kantaa mihinkään muuhun kuin siihen, mikä on empiirisesti havaittavissa tapahtuvan tai osoitettavissa tapahtuneen, sitä voidaan käyttää tietynlaisten Wittgensteinin kuvailemien kielipelien osana, jotka on valjastettu sosiaalisten pelien tarpeisiin. Koska vainoamisella yleensä on tietty “negatiivinen kaiku”, on tietyissä sosiaalisissa peleissä kätevää saada aikaiseksi tilanne, jossa saadaan yleisö pitämään jotain henkilönä vainoajana, vaikka itse asiassa juuri hän olisi se, jota varsinaisesti vainotaan.

Vainoamiseksihan voidaan määritellä esim. se, että joku esittää riittävän monta kertaa todistamattomaksi esitetyn väitteen tai vahvan epäilyksensä siitä, että joku tietty henkilö/taho aiheuttaa tahallaan jonkinlaista haittaa väitteen esittäjää kohtaan.

Todistettavuudeltaan vajaaksi jääneiden väitteiden esittäminen ei sinänsä tarkoita sitä, että väittäjä olisi väärässä, mutta yleisen konsensuksen mukaan koetaan, että yhteiskuntarauhaa häiritsee liikaa, jos voidaan liian vapaasti esittää “liian tarkasti kohdistettuja väittämiä”, joilla on mainetta ja kunniaa vaurioittava vaikutus. Se on tavallaan hyväkin asia, mutta ongelmaksi muodostuu se, että esim. tilanteessa, jossa esim. naapuri hyödyntää teknisen valvonnan keinoja salatarkkailuun (esim. audiovisuaalinen tarkkailu ja verkkoliikenteen monitorointiin (pätevän verkkoasentajan avustuksella) toista naapuria kohtaan, niin tämä toinen naapuri voi ihan vapaasti olla vuorenvarma, että asia on juuri näin ja olla oikeassa esim. 99 kertaa 100:sta tai 999 kertaa 1000:sta tai 9999 kertaa 10000:sta, mutta hän ei pysty todistamaan sitä.

Koska tapahtumien todistettavuuden ongelma on hyvin sellaisten ihmisten tiedossa, jotka hyödyntävät esim. teknisen valvonnan ja kontrolloinnin keinoja, muodostuu ongelmaksi se, että ei enää arvosteta hyvää peliä, vaan teknistä kontrollointia toteuttavat alkavat harrastamaan pelkkää leikkimistä. Esim. ajetaan autolla jakohihna kirskuen kohteen talon ohi sadannen kerran, painetaan älypuhelimesta yhtä näppäintä ja aiheutetaan kohteen tietokoneeseen Blue Screen of Death -tyyppinen virhetilanne, joka näennäisesti vaikuttaa aiheutuneen crcdisk.sys -virheestä (assosiaatiot: jakohihna, crc, kirskunta, öljyäminen..).

Todistettavuuden kannalta ei sinänsä olisi varsinaisesti varmaa, että aiheuttaja olisi juuri tuo kyseisen auton omistaja - ellei hän sitten muilla tavoin ole osoittanut, että juuri niin on - vaikka ajoitus olisi täsmännyt jokaisen sadan aiemman kerran ilman yhtään poikkeusta. Voisihan olla kolmaskin henkilö, joka haluaisi aiheuttaa selkkauksen näiden kahden tahon välille. Käytännössä tapaa kuitenkin olla niin, että se joka usean erityylistä häirintää kohtaa, pystyy intuitiivisesti päätymään juuri oikeisiin näkemyksiin ja arvioihin haitan aiheuttajista, mutta näiden intuitioiden rationalisoiminen sanalliseen muotoon on sitten oma tehtävänsä.

Asiaa voi ajatella myös pelinä sillä tapaa, että se joka ensiksi syyttää jotain toista vainoamisesta, häviää pelin, koska hän tulee tehneeksi eräänlaisen sosiaalisen itsemurhan - hän tavallaan myöntää tai tulee antaneeksi ymmärtää, että hänelle ei ole soveltuvaa sosiaalista turvaverkkoa käytössään lopettaakseen vainoamisen käyttämällä esim. jonkinlaista “hienovaraista vivutusta” eli esim. tuttavaa, joka työskentelisi tietyssä uutistoimituksessa ja voisi täten toimia eräänlaisena agenttina (esim. myrkyttämässä jääkaapissa olevia eväsleipiä).


Julkaistu alunperin teoksessa "Valtakunta ajoittaisesta mielenrauhasta".

Kuten vasemmanpuoleisesta kuvasta huomaa, risteykset eivät tyypillisesti erkane kymmeniin eri suuntiin, vaan vain kolmeen eli jos on yhdestä suunnasta tulossa ja toinen vaihtoehtoisista suunnista on jollain tapaa ärsyttämällä pilattu, on täten jäljellä vain yksi vaihtoehto.

Tuolla jossain on paljon ajattelevia, mutta vertauskuvallisesti tai tosiasiallisesti hiljaisia suomalaisia nuoria miehiä/naisia, jotka, kenties toisistaan tietämättä, haluavat muuttaa maailmaa tai aluksi ainakin esim. suomalaista koulutusjärjestelmää tai jotain muuta instituutioistunutta. Voi käydä niin, ettet koskaan tule kuulemaan heistä, sillä heille on vastustajansa, joista he itse eivät ehkä koskaan tule suoranaisesti tietoiseksi.


Julkaistu alunperin teoksessa "Valtakunta ajoittaisesta mielenrauhasta".

Otteet ovat teoksesta “Sodankäynnin taito” (suomentanut Heikki Karkkolainen, WS Bookwell, Juva 2002, alkuteos Sun Tzu: The Art of War, toimittanut ja englannistuttanut Samuel B. Griffith, Oxford University Press, 1963).

On haihattelua ajatella, että julkiseen Internetiin tietoverkkojen avulla keskenään useita kertoja päivässä kytkeytyneet lapset voitaisiin pitää sillä tapaa mieleltään turmeltumattomina ym. kuten “ennen vanhaan”, jolloin heille voitiin antaa turvalliseksi testattu, standardihyväksytty nukkekoti, johon he saattoivat projisoida erilaisia kuvitelmiaan siitä, miten ihmiset toimivat.

Internetin verkkopalvelujen kautta lapset ja nuoret tulevat tutustuneeksi asioihin, joihin ei varmasti tutustuttu kovinkaan nuorena silloin, kun värillistä televisiotakaan ei ollut kuin naapurikylässä ja jota pääsi vain kerran viikossa katsomaan. Kategorisesti erilaisten aiheiden esiintymiä, joiden “voi ajatella olevan haitallisia”, karsimalla (niiden luo pääsy estämällä), voidaan toki luoda aikuisten maailmassa hyväksyttävä illuusio siitä, että “nyt on tehty jotain lastemme hyväksi”, mutta se ei ole missään järkevässä suhteessa siihen, mitä tiedämme ihmisen oppimiskyvykkyydestä ja siitä miten ihminen luo käsityksiä sellaisista asioista, joista ei ole empiiristä, omakohtaista kokemusta.

Lisäksi se, mikä pikaisemmin tarkasteluna voi näyttää “liian monimutkaiselta lapselle tai nuorelle”, voi muuntua hyvinkin helposti ajateltavaksi, kun sen esittää sopivasti visualisoituna. Visualisointi- ja kuvioidentunnistuskyky ovat olleet läsnä ihmisajattelussa jo vuosituhansien ajan ja ne ovat kognitiivisesti huomattavasti vähemmän kuormittavia kuin sellaisten asioiden ajatteleminen, joissa vaaditaan samanaikaisesti sekä abstraktia, että käsitteellistä ajattelua (esim. fysiikka).

Nykyajan nukketaloina, nykyajan lapsille, on äärimmillään koko maailma. Ajattele esim. tilannetta, jossa lapsi oppii, kuinka data liikkuu tietoverkoissa ja kuinka datan liikkumisen voi estää asettamalla reititinlaitteeseen muutaman ylimääräisen käskyn, jotka suodattavat pois tietystä IP osoitteesta tulevat data paketit. Tämä on kognitiivisesti vähän kuormittavaa, nopeasti opittavissa ja helppo soveltaa laajalti. Tai entäpä sosiaalisten verkkojen kautta tapahtuva yhteispeli, jossa suomalaiset lapset pyytävät norjalaisia ikätovereitaan siirtämään paperiliitintä kaksi senttiä pöydän reunaa kohti jossain päin Norjaa? Onhan sekin jo melkoinen kokemus, että pystyy saamaan jotain tapahtumaan jossain aivan toisaalla. Se mitä haluttaisiin saada tapahtumaan aivan jossain toisaalla, voisi olla periaatteessa mitä tahansa. Kuinka pitkälle itse olet valmis menemään sen kuvittelemisessa, mitä lapset voisivat haluta saada tapahtumaan?


Julkaistu alunperin teoksessa "Valtakunta ajoittaisesta mielenrauhasta".

Wiredin Thread Level -blogissa julkaistiin taannoin kolmiosainen Anonymous ryhmästä kertova juttusarja. Artikkelin toisessa osassa mainittiin siitä, kuinka Anonymous-ryhmän keskuudessa esiintyi tietynlaista kahteen eri suuntaan repiväisyyttä, missä osa osallistujista koki tarpeelliseksi muistuttaa vakavoitumaanpäin olevia osallistujia siitä, että Anonymous ei ollut hyökkäyksissään moraalisella ristiretkellä (eng. moral crusading), vaan jekuttelemassa ja tekemässä kepposia.

Tätä lulz-kulttuuriksi luonnehdittavaa toimintaa (“we are doing it for the lulz”) ei esiinny pelkästään Anonymous-ryhmän toiminnassa, vaan samaa sukua olevaa LOL asennetta (eng. lots of laugh) voi nähdä esiintyvän missä tahansa virallisesti hyväksytyn kokeilun muodossa, jolloin ne näyttäytyvät aivan eri sävyssä kuin ne tavataan esittää. Tällaisia kokeiluja tässä voisivat olla yhteistuumin tehdyt lainmuutokset kuten Lex Karpela (LOL), pedagogiset kokeilut kuten yhden viivan tiputtaminen pois numeron seitsemän kirjoitusasusta (LOL), yhden ala-asteen kuudennen luokan oppilaiden jakaminen jonkin kokeiluluonteisen testin avulla kahteen eri ryhmään, jotka sitten yläasteella muodostavat A- ja B ryhmät, joista A-ryhmässä ovat paremmin testeissä pärjänneet (LOL).

IT-alalta löytyy runsaasti kokeiluluonteista toimintaa, jossa arviot esim. tietojärjestelmien stressinkestävyydestä tehdään aluksi suurpiirteisesti (LOL) ja sitten myöhemmin arvioidaan uudestaan (LOL) ja sitten myöhemmin lisätiedon kertyessä arvioidaan vielä kerran uudestaan (LOL), vaikka tietojärjestelmiä sinänsä onkin tehty jo kymmeniä vuosia (verrattain nuori toimiala, mutta silti monilta osin pitkälle kehittynyt).

Uutisten perusteella voisi ajatella, että esim. johtoasemissa olevat ihmiset ovat varsin asiallista porukkaa, mutta jos esim. heidän uudelleenjakomieltymyksistään liittyen Google+- , Facebook- ja Twitter-palveluissa jaettuihin linkkeihin voi jotain päätellä eli sieltä käsin, missä he paljastavat itsestään rennompia piirteitä, voidaan havaita, että heidän edelleenjakamissaan linkeissä on mukana aivan samat hassutukset kuin kenen tahansa muunkin (kuvitteellinen täsmäesimerkki: “usean auton ketjukolari ruuhkaisella tiellä: autoista muodostui sana LOL”).

Pedagogisissa kokeiluissa LOL-asenteen voisi ajatella esiintyvän erityisesti niissä kohdin, missä suunnitellaan toteutettavaksi tai ollaan jo viemässä läpi sellaisia kokeiluja, joiden toimivuudesta ei olla aivan varmoja. Vaikkei kukaan suunnittelutyöryhmässä tunnustaisi nauraneensa mielessään kuvittelemalleen tilanteella, jonka tietyt havaittavissa olleet epäkohdat saattaisivat toteutukseen vietäessä aiheuttaa, niin juuri se, että potentiaalisista epävarmuustekijöistä huolimatta kokeilua viedään eteenpäin, tekee siitä LOL-asenteisen. Erilaisista pedagogisista kokeiluista, joita historian varrella on tehty, löytää esimerkkejä esim. Karl Bruhnin kirjasta “1900 luvun pedagogisia virtauksia” (suom. Raili Malmberg, painos vuodelta 1968, josta seuraavassa kaksi erillistä katkelmaa):

Daltonsuunnitelmahan on selvä vastine Montessori menetelmälle, se on yritys yksilöllisen työskentelytavan toteuttamiseksi leikkikouluiän sivuuttaneiden lasten parissa. Eivät enää edes vain sellaiset käsitteet kuin “koulu” ja “läksyt” kelpaa käytettäviksi, vaan nyt puhutaan “laboratorioista” ja “sopimuksista”.“
"Peter Petersenin järjestelmä ja aatteet soveltuivat siihen kansankasvatusohjelmaan, jonka Adolf Hitler oli kaavaillut. Kolmikymmenluvun keskivaiheilla Petersen ilmeisesti hyvin vastahakoisesti, säilyttääkseen kouluaan liittyi natsismin kannattajiin; entisestä demokraatista tuli totalitäärisen yhteiskuntajärjestelmän kannattaja. Hänellä oli pian ilo nähdä, kuinka uusia Jena kouluja perustettiin kaikkialle Saksaan.”

Kun on kyse asiantuntijaroolissa toimivista ihmisistä, LOL-asenne ei ole niin selkeästi havaittavaa kuin Anonymous-ryhmän jekkuilussa ja keppostelussa, eikä se välttämättä olekaan jokaisessa tapauksessa läsnä, mutta jos riittävän suuret ulkoiset voimat (esim. erilaiset sidosryhmät ja suorituspaineet) ovat vaikuttamassa ja kokeilijoiden yhteiskunnallinen asema on riittävän vahva ja vakaa, LOL-asenteen esiintulevuuden todennäköisyys kasvaa huimasti. Vuoden 1995 Opettaja-lehden mukaan vielä seitsemänkymmentäluvun alkupuolella suomalaisten lasten vanhemmat pitivät opettajia auktoriteetteina, joita vanhempainillassa kohdatessa ei olisi tullut kuuloonkaan ohjeistaa tai kritisoida, mikä varmastikin teki erilaisten koko opetushenkilöstön hyväksymien kokeilujen aloittamisen helpommaksi (LOL).

Nykypäivänäkin voisi olla melkeinpä missä laajuudessa tahansa tapahtuvia pedagogisia kokeiluja, joille ei erityisemmin vanhempien lupia kysellä. Aina löytyy sellaisia kaupunkeja, joissa yhden tai useamman ala-asteen oppilaista suuri osa on jollain tavoin erilaisissa kokeiluissa mukana, muiden samaan ikäryhmään sijoittuvien opiskellessa normaalisti tai toisin. Tällaisia eroavaisuuksia voivat olla esim. oppituntien pitäminen 45 minuutin pätkissä yhdessä koulussa, oppiaineiden vaihtuessa siinä välissä, muissa kouluissa käytettäessä kahden tunnin mittaisia saman oppiaineen käsittelemisiä lyhyiden taukojen kera. Tällaisesta saa erittäin hyvää tilastodataa, josta voi johtaa erilaisia päätelmiä eri kokeilujen vaikutuksesta, suhteutettuna muuhun lasten ajankäyttöön ja kognitiivisiin taitoihin vaikuttaviin asioihin (esim. median kulutus, LOL) - pitkäaikaisseurannan tuloksia saataisiin vasta vuosien kuluttua.

Kokeilujen ei aina tarvitse idealtaan olla kulkeutunut “korkeimmalta taholta” alas asti johonkin opettajakuntaan, vaan päätökseen lähteä kokeilemaan esim. opettajien tehtävien kierrätystä (LOL), opintojaksojen perumista (LOL) jostain suuntautumisvaihtoehdosta tai vähentää palautteen antamista (LOL) tietyille oppilaille, on voinut olla osallisena vain pieni opetushenkilökuntaan kuuluvien ryhmä, yksikön johtajalle kerrottaessa vain se mikä hänen tarvitsee tietää.

Jos jonkin pienehkön koulun kuten jonkin lukion opetushenkilökunta, sihteereitä ja rehtoreita myöten muodostaa suhteellisen pienen tiimin, erilaisten kokeilujen suunnittelu ja toimeenpano voi käydä varsin ketterästi. Näille oppilailla ja opiskelijoilla tehtäville pienille kokeiluille ei välttämättä olisi Opetusministeriön siunausta. Tällaisia kokeiluja voisivat olla esim. kiusaamiseen puuttumattomuuden (LOL) vaikutus oppimismotivaatioon, mikä olisi opettajien itsensä kannalta huomattavasti heitä itseään (LOL) enemmän opettavaa kuin jos he olisivat heti puuttuneet kiusaamiseen. Opettajiin saattaa vuosien opetustoimen ohessa kertyä runsaasti halukkuutta saada omakohtaista selvyyttä siitä, miten joidenkin tiettyjen oppilaiden elämänkulkuun tai paljon myöhemmin elämässään tekemiin valintoihin vaikuttaa se, että he käyttävät opettaessaan joitain tietynlaisia mieleen jääviä esimerkkejä tai nasevia lausahduksia. Karkeasti ottaenhan ihmiseen vaikuttaa enemmän se, mitä hän oppii varhaislapsuudessa ja nuoruudessa kuin mitä hän oppii myöhemmin.


Julkaistu alunperin teoksessa "Valtakunta ajoittaisesta mielenrauhasta".

Ihmisille tapaa kehittyä omanlaisiaan käsityksiä siitä mikä kulloisessakin oikeusjärjestelmässä on vikana tai minkälaisia asioita se ei pysty käsittelemään siten kuin moni kollektiivisesti kokee haluavansa. Viestintä- ja informaatioteknologia avusteisesti tavalliset kansalaiset pystyisivät luomaan (ja saattavat olla jo luoneet) oman rangaistusjärjestelmänsä, jos he kokevat, että virallinen asioiden hoitotapa ei tuota sellaisia tuloksia kuin he haluavat.

“Suuren valtion tai yhteiskunnan saattaminen tasapainoon yleisten lakien avulla on niin vaikeaa, ettei kukaan ihminen, olivatpa hänen lahjansa sitten kuinka suuria tahansa, kykene siihen pelkän järjen ja pohdinnan voimalla. Tämä saavutus edellyttää monien ihmisten arvostelukyvyn yhteenliittymistä: kokemuksen on ohjattava tätä ponnistusta, joka voi toteutua vain ajan myötä. Vastoinkäymisten tunteen täytyy ohjata heitä korjaamaan virheensä, joita he väistämättä ensi yrityksissään ja kokeiluissaan tekevät.” (David Humen kirjoituksesta “Taitojen ja tieteiden synnystä ja kehityksestä” suomenkieliseksi toimitetussa kirjassa “Mitä on valistus?”)

Käyttämällä pelkästään hyvin yksinkertaista psykologian perusteisiin liittyvää sääntöä ja tietojärjestelmäavusteista tietojen ylöskirjaamista, sekä optionaalista GPS-paikannusta, voidaan määrittää perusta mobiilikäyttöiselle rangaistusjärjestelmälle, jota lapsikin osaa käyttää.

Olennainen psykologinen lainalaisuus tässä järjestelmässä on se, että saattamalla tietty yksilö näkemään kaksi NLP-teorioiden mukaisesti ankkuroitua asiaa (tarkoittaisi ehdollistamista pavlovmaisessa teoriakehyksessä) havainnoitavaksi samoihin aikoihin, voidaan yksilön mieleen kehittyvään ankkureiden välisiin yhteyksien verkkoon liittää uusi ankkuri. Ankkuroinnin idea piilee siinä, että alitajuisestikin aktivoituessaan, ne aktivoivat samalla suuren osan tietynlaisten ankkureiden verkosta, mikä taasen aiheuttaa samankaltaista aktivoitumista kuin mielen skeemojen kohdalla: “kun skeema aktivoituu, kaikissa alasysteemeissä aktivoituvat myös vastaavat reaktiot, kuten merkitykseen liittyvät tunteet, käyttäytyminen, fysiologiset reaktiot ja motivaatio” (Wikipediasta).

Järjestelmään sisältyy “tehtäväkortteja”, jotka saapuvat rankaisemiseen osallistuneen henkilön älypuhelimeen, hänen haettuaan sellaisen esille älypuhelimeensa asennettuun sovellukseen. Tehtävän suorittaja saa melko vapaasti suorittaa tehtävän, kunhan vain tietyt asiat tehdään kohdehenkilön havainnoitavaksi.

Tämä mobiilisovellus mahdollistaa varsin vähän interaktiivisuutta sen vuoksi, että sitä olisi mahdollisimman helppoa ja erheetöntä käyttää. Mobiilisovelluksen käyttöön liittyy seuraavanlaisia käyttötapauksia: tehtävien haku (verkossa oleva palvelin vastaa tehtävien jakelusta ja tietojen ylöskirjaamisesta), tehtävän valitseminen lukitsemalla se tehtäväksi, toisen henkilön suorittaman tehtävän suorittamisen vahvistaminen ja oman tehtäväsuorituksen suorittamisesta ilmoittaminen. Lisäksi voidaan raportoida sanallisesti jotain ekstraa. He, joilla on suuremmat käyttöoikeudet järjestelmään, voivat tehdä paljon muutakin, kuten suunnitella tehtävien sarjoja, joiden suorittajiksi voivat päästä vain ne mobiilisovelluksen asentaneet, joiden GPS-pohjainen sijainti on sopivanlainen.

Rangaistusjärjestelmän käyttäjänä ollakseen ja sen käyttäjänä pysyäkseen täytyy täyttää vähintään kaksi ehtoa: a) mobiilisovellus täytyy olla asennettuna ja b) ei saa kieltäytyä tehtävistä. Tietynlaiset tehtävät tulevat vain sellaisille, joiden uniikit profiilitiedot sopivat, uskottavasti, suoritettavaksi tarkoitettuihin tehtäviin.

Järjestelmä on kehitetty sellaiseksi, että vaikka joku käyttäjä jäisi konkreettisesti kiinni tällaisen mobiilisovelluksen käyttämisestä, ei käyttäjä voisi mitenkään paljastaa missä on se palvelin, josta varsinaiset tehtäväkortit tulevat ja kuka sitä ylläpitää. Tämän vaatimuksen tyydyttämiseksi on useita erilaisia vaihtoehtoja. Eräs yksinkertainen suojaustekniikka on sellainen, jossa mobiilisovellus hakee varsinaisen, senkertaisen tehtäväpalvelimen osoitteen joltain tietyltä satunnaiselta palvelimelta ja vasta sitten ottaa yhteyden varsinaiseen palvelimeen sen tiedon perusteella, mitä edellinen palvelin kertoi. Suojausmekanismin vuoksi rankaisijoita voi mennä ja tulla ilman, että olisi niin suurta pelkoa siitä, että he voisivat möläyttää jotain väärää.

Järjestelmää voi täydentää siten, että rangaistuksen kohteena olevan yksikön GPS-pohjainen sijainti välittyy reaaliajassa tehtäväpalvelimelle, mikä tekee tehtäväkorttien automaattisesta muodostamisesta helpompaa. Helpompaa kahdesta syystä: 1) Maanmittauslaitoksen tietokannoista saa ajantasaista tietoa kohteen kulloisestakin ympäristöstä ja 2) erikseen tehtävällä joukkouttamiseen (eng. crowdsourcing) perustuvalla ympäristötiedon keräämisellä on saatu täydennettyä Maanmittauslaitoksen tietoja (esim. missä jokin lava auto tulee sijaitsemaan seuraavan viikon ajan). Toki tietoa voi hakea käytettäväksi myös monista ulkoisista tietokannoista ja järjestelmistä (esim. Ilmatieteen laitokselta tai Destialta), avoimista tai sopivin oikeuksin myös suljetuista sellaisista.

Tätä voi ajatella sosiaalisena pelinä, johon voisi järjestelmää edelleen kehittämällä luoda pisteytyssysteemin, mikä hyödyttäisi erityisesti tietynlaisissa avainasemissa olevien henkilöiden sosiaalisen aseman parantamista (ainakin tämän sosiaalisen verkoston rajoissa, ehkä laajemminkin).

Ankkureina tässä järjestelmässä käytettäisiin usein arkkityyppien edustajia, mutta myös muuta helposti mieleen jäävää. Havainnoiduksi tulemiseen vaikuttaa mm. erottuvuus ympäristöstä, joka voi olla myös ajallista erottuvuutta (samantapaisen asian edustaja kuin pitkä aika sitten), ja rangaistuksen kohteen katseen ohjaaminen.

Kognitiivinen kuormitus tähän rangaistusjärjestelmään osallistuvan kannalta on erittäin vähäistä. Lähinnä sellaisessa tapauksessa, jossa tehtävän suorittaja joutuu tekemään jotain sellaista, jonka toteuttaminen vaatii tekemään jotain pervoa tai muuta tavallisuudesta poikkeavaa, voi jonkinlaista ylimääräistä jännitystä ilmetä.

Jos oletetaan, että järjestelmän ideaan sisältyisi myös jonkinlainen kyseisen sosiaalisen verkoston sisäinen eettinen koodisto, siihen täytyisi sisältyä sääntö, jonka mukaan rangaistustehtävien ankkureina ei saisi käyttää mitään sellaista, joka ylittäisi rangaistavan henkilön omat (todelliset tai väitetyt) aiemmat teot. Lisäksi, jos tehtävässä sanotaan, että “näytä ***”, niin se tarkoittaisi silloin sitä, että jokainen tämän rangaistusjärjestelmän käyttöön osallistuva hyväksyy sen eivätkä koe sen vähentävän heidän henkilökohtaista arvoaan. Luonnollisesti jossain on oltava nähtävissä koko muodostettu ankkureiden verkosto (jokin Internet sivu).

Tällaiseen varsin anonyymiin järjestelmään voi herkästi jäädä sellainen valuvika, että siihen tietoa syöttävät tahot (havainnoista raportoijat) voivat esittää havaintonaan jotain sellaista, jota ei koskaan tapahtunut. Jos rankaisemisideoiksikin hyväksyttäisiin melkeinpä mitä vain, tekisi se koko järjestelmästä pelkän hupivälineen. Mikä ei sinänsä olisi kovin yllättävää.


Julkaistu alunperin teoksessa "Valtakunta ajoittaisesta mielenrauhasta".

On joissain tapauksissa mahdollista, että tietoverkon kautta tapahtuvasta häirinnästä pystyy muodostamaan vaikutelmaa häirinnän toteuttajista. Oletettakoon, että kyse on sellaisesta kaksivaiheisesta häirintätekniikasta, jonka ensimmäisessä osassa opetetaan (ehdollistamisvaihe), että tietynlainen ylenmääräisesti esiintyvä tietokoneen poikkeava toimintaa “tarkoittaa” sitä, että sen esiintymisen aikaan mielen pitäisi huomioida jotain tiettyä muuta juuri sillä hetkellä havainnoitavissa olevaa. Tämä poikkeava toiminta voisi olla esim. kovalevyn toiminnasta lähtevä naksuttava ääni, tietokoneen hetkellinen jumiutuminen, hiiren pointterin omituinen viuhahtelu tms.

Käytännössä häirintä jatkuisi toisessa vaiheessa siten, että tietokoneen poikkeavan toiminnan aikana ruudulla olisi esitettynä jotain sellaista, joka olisi assosiaatioiden tai konnotaatioiden kautta liittyvä esim. sanoihin tappaminen, natsi, julmuus, nietzsche, jokela, virginia tech, myyrmannni, itsemurha, jne. Jos tätä jatkuisi kuukausikaupalla, aivoihin alkaisi muodostua neuronien klustereita, ryppäitä ja rykelmiä, joissa aktivoituisi suuri joukko neuroneita viestimään keskenään, palauttaen tietoisella tasolla mieleen suuren osan aiemmista samaan ehdollistumaan liittyneistä asioista. Aivojenhan voidaan luonnehtia olevan eräänlainen kuvion-/mallintunnistuskone (eng. pattern recognization machine), joten se “tajuaa” milloin tietyt havainnolliset kriteerit täyttävä esiintymä ilmenee uudestaan.

Erityisen alttiita tällaiselle häirinnälle ovat ne, joita stressataan jollain muullakin tavoin - päivittäin - sillä mieli voi tuolloin jäädä helpommin jonkinlaiseen kierteeseen (eng. loop), eikä se pääse niin helposti näistä ikävistä asioista irti. Meditaatio on eräs niistä keinoista, jolla tällaisen häirinnän vaikutusta voi tehokkaasti ehkäistä, mutta meditaation vaikutukseen uskominen pitää ensin muodostaa kokeilemisen kautta, minkä vuoksi monet häirinnän kohteen voivat yrittää selvitä asiasta yksinkertaisesti yrittämällä ajatella jotain aivan muuta tai ainakin olemaan ajattelematta sitä, mikä häiritsee. Tällainen ei toimi kovinkaan hyvin, jos on muutenkin stressaantunut ja mielenhallinnassa on jotain muutakin kehitettävää.

Varsinaiseen häirintään voi olla kehitetty oma etäkäyttöliittymänsä, jossa käytettävissä olevilla painonapeilla voi saada aikaan hyvinkin monimutkaisia ja moniosaisia prosesseja. Helpoimmillaan sen kautta voi tehdä yksinkertaisia toimenpiteitä kuten etätietokoneen (kohteen tietokone) kovalevyn indeksoinnin käynnistäminen tai sen prosessorin tuulettimen nopeuden muutos. Haastavin osuus häirinnän toteuttajien kannalta on saada kohteen tietokoneeseen asennettua sellainen taustaohjelma, johon voidaan milloin tahansa ottaa salainen yhteys ilman, että kohdetietokoneen verkkoliikennettä monitoroivat ohjelmat edes huomaavat minkäänlaista ylimääräistä verkkoliikennettä esiintyvän. Käytännössä tämä onnistuu hyödyntämällä Windows-käyttöjärjestelmien lukuisia julkistettuja ja julkistamattomia tietoturva aukkoja, mikä voi olla joillekin asiansa osaavilla helppo ja triviaali tehtävä. Kyseisellä taustaohjelmalla olisi rajoittamattomat oikeudet tehdä kyseisessä tietokoneessa mitä vain, mahdollisesti ohittaen koko käyttöliittymäkerroksen ja ohjaten tietokoneen toimintaa sen ohi.

Tiettyihin samoihin ehdollistumiin pohjautuvan häirinnän jatkuessa alkaa häiritsijöistä muodostua tietynlainen profiili, jos voidaan olettaa, että vain tietyt henkilöt ovat voineet olla tietoisia siitä, miksi kohdehenkilö avasi juuri tietynsisältöisen tai aiheisen verkkosivun. Tällaisille ounasteluilla tarvitaan lukuisia vahvistumia, mutta lopulta tietty varmuus alkaa muodostua. Tämä ei kuitenkaan ole mikään varsinainen todiste, vaan se on vain tuntuma, jonka yhteydessä esiintyy tiettyä varmuutta. Lisäksi häiritsijöiden on helppo kertoa erilaisia avainsanoja muille ihmisille ja täten delegoida häirintä jonkin sellaisen tehtäväksi, joka ei ole koskaan varsinaisesti tavannut häirittäväänsä.

Tapauksesta riippuen häirintä voisi olla sillä tavoin koordinoitua, että sillä pyrittäisiin aiheuttamaan esim. sitä, että tietyt aiheet olisivat jatkuvasti nousemassa uudelleen ja uudelleen kohdeyksilön mieleen (esim. sairaudet ja murhat) tai vaihtoehtoisesti tiettyjä kohdeyksilön mielekkäinä pitämiä aiheita pyrittäisiin tekemään ärsyttäväksi hänelle. Esim. aina kun hän yrittää keskittyä gradunsa työstämiseen ja tiettyyn mielentilaan sisäänpääsemiseen, alkaisi esim. tietokoneen tuuletin pitää erikoista ääntä (piilotettu taustaohjelma olisi huomannut tiedoston avaamisen ja reagoinut ennalta ohjelmoidun skriptin mukaisesti), jolloin hänen tietoisuutensa vyöryisi kaikenlaista turhaa gradun tekemisen kannalta ja sen kertainen orientoituneisuus olisi kenties aivan pilalla.

Lisähaasteita ja hyötyjä häirinnän toteuttajille muodostuu kohdeyksilön toiminnan tarkkailemisesta reaaliajassa. Tämä voidaan toteuttaa joko perinteisellä kiikarointimenetelmällä tai jollain hienostuneella keinolla, joka välittää monitorilla näkyvän kuvan reaaliajassa häiritsijöiden katseltavaksi.


Julkaistu alunperin teoksessa "Valtakunta ajoittaisesta mielenrauhasta".

Nuorten ja lasten tekemissä rikoksissa on erään uutisia tuottavan tahon uutisoinnin perusteella arvioituna se yhteinen piirre, että jokainen niistä on toteutettu joko vähäisen harkinnan jälkeen tai sitten jotain yksinkertaista kaavaa on toistettu moneen otteeseen. Kun näitä vertaa siihen kuinka monimutkaisia, paljon ennakkosuunnittelua ja toteutusvaiheen hallintaa vaativia rikoksia, haitantekoa tai mediapeliä aikuiset ihmiset tekevät, voisi jäädä vaikutelma, että nuoret ja lapset ovat liian “tyhmiä” tekemään rikoksia tai olemaan kenellekään toiselle haitaksi muulla tavoin kuin muksimalla, tönimällä tai sanomalla rumasti.

Rikoksia, joihin lapset ja nuoret uutisoinnin perusteella ilmeisesti tyypillisimmin syyllistyvät ovat: kananmunien heittely, bänditilojen sytettely, huumeiden kotiviljely, poliisin osoittelu laserilla, myymälävarkaudet, tupakan tumppaaninen toisen otsaan, riitely parkkipaikalla, hätävalheet ja tarinoiden sepittely, valepoliisina esiintyminen, uhkaavat kirjoitukset seinillä, koulu uhkaukset Internetissä, jne.

Ottaen huomioon, kuinka helppo Internetin viestintävälineiden kautta on vinkata muille erilaisista Internetissä käytettävissä olevista sovelluksista (SaaS-palvelut), joilla on näppärä esim. editoida videoita, pitää wikiä, tehdä merkintöjä kalenteriin, piirtää kaavioita, suunnitella projekteja, yms. voitaneen olettaa, että tietoisuus näistä ohjelmista on vain kasvamaan päin. Jo pelkästään selainkäyttöisiä projektinhallintaohjelmia (osa erittäin helppokäyttöisiä) löytää helposti lähemmäs 100 erilaista.

Voitaneen uutisoinnista saatavista vaikutelmista huolimatta lähteä siitä olettamuksesta, että lapset ja nuoret eivät ole tyhmiä, vaan he oppivat asioita erittäin nopeasti? Eikö niin ole väitetty “iät ja ajat”, että “lapset opettavat vanhempiaan, koska vanhemmat ovat niin kalkkiksia kaikissa uusissa jutuissa”? Toisaalta, on myös tehty tutkimuksia, joiden mukaan lapset ja nuoret eivät oikeasti ole aivan niin tehokkaita ja taitavia Internetin ja tietotekniikan käyttäjiä kuin toisinaan tavataan hypettää, vaan käyttö on paljoltikin rajautunut tietyntyyppisiin ja usein jopa samoihin palveluihin.

Kuitenkin, olisi ajatuksena melko omituinenkin, ettäkö pitäisi ensin saavuttaa jokin titteli kuten “liikemies” tai “poliitikko”, ja vasta sen jälkeen olisi kykeneväinen “kieroon peliin”. Uutisointien perusteella lapset ja nuoret ovat aivan liian ärsykkeille alttiita, jotta kykenisivät viemään mitään laajempaa suunnitelmaa loppuun, saati edes aloittamaan sellaisen tekemistä. On vaikea uskoa, että näin todella olisi. Vastakkaisia todisteita saa kerättyä helposti, kun vain vähän seurailee elämää omassa elinympäristössään. Vuokaavioiden käyttö ei ole mitään erityisen vaikeaa, eikä PERT-kaavioidenkaan ideaa kauaa opettele, minkä jälkeen aletaankin olla jo aika valmiita tuottamaan Gant-kaavioita ja ottamaan esim. Microsoft Project käyttöön.


Julkaistu alunperin teoksessa "Valtakunta ajoittaisesta mielenrauhasta".
Maailmassa on lukuisia opeteltavissa olevia asioita, joita ei ymmärrä, eikä niitä varsinkaan tule soveltaneeksi, jollei niiden opettelemiseen ja harjoitteluun ensin syvenny edes tovin ajan.

Joitakin säännönmukaisuuksia, kaavamaisuuksia ja templaatteja ei opi koskaan sillä tavoin, että “on vain elämässä mukana”, vaan on annettava itselleen muutaman pohdiskelevan kierroksen verran aikaa todella ymmärtää sellaisia. Esim. Sudoku-pelin läpipeluu nopeutuu ajallisesti useiden satojen prosenttien edestä, kun hoksaa, miten siinä pelissä olevia numeroita pitää tarkastella, jotta osaa nähdä miten pelissä pääsee eteenpäin, mutta tätä hoksausta ei edesauta juuri minkään vertaa se, että esim. silmäilee maisemia, kuljeskelee kaduilla tai keskustelee jonkin ihmisen kanssa. Asia voidaan ilmaista niinkin, että vaikkei pelin perusideoiden opetteluun käytettävä aika vähäisinä harjoitteluineen vie kuin muutaman kymmentä minuuttia, ei niitä säännönmukaisuuksia, joiden mukaan peliä osaa jatkossa paremmin ja nopeammin hahmottaa tulisi koskaan käyttäneeksi muissa tilanteissa kuin tuon pelin äärellä, ellei olisi ensin opetellut niitä Sudokussa toimivia säännönmukaisuuksia. Niitä ei siis ole opeteltu koulussa, eivätkä ne tule ymmärretyksi sitä kautta, että näkee päivittäin sanomalehdessä taas uuden Sudoku-ruudukon (jonkun) täytettäväksi.

Joidenkin pelien ratkaisemiseen liittyvät säännönmukaisuudet eivät ole samalla tavalla tyystin loogiset kuin Sudokussa, mistä seuraa se, että niiden sääntöjen itselleen selkiytymisen nopeus on suhteessa siihen kuinka hyvä on oivaltamaan asioita intuitiivisesti. Tällaisia pelejä ovat monet suoranaiseen häirintään tarkoitetut pelit, joiden toimivuus häirinnän onnistumisen kannalta perustuu sellaisille havainnoille ja ajatuksille altistamiseen, joiden yhteisvaikutuksena häirinnän kohteelle aiheutuu mm. lisääntyvää glukoosinkulutusta, stressiä, immuunipuolustuksen kuormittumista, älyllisen kapasiteetin hetkellistä laskua, dopamiinivarantojen tarpeetonta kuluttamista (oletus) ja erityisesti tietynlaisia pitkäaikaisia vaikutuksia mieleen.

Pelimäisen häirinnän kohteeksi valittu yksilö ei ehkä pitkän ajan kuluessakaan aivan täysin ymmärrä pelin säännönmukaisuuksia niin hyvin, että voisi selittää ne ymmärrettävästi jollekin toiselle, koska toimivuus perustuu pitkälti siihen, että ne ovat kustomoitu häirinnän kohteena olevan yksilön mieltä varten, eikä niitä voi selittää minkään lyhyen loogisuustäyteisen kerronnan avulla. Koska monenlaisia pelimäisessä häirinnässä käytettäviä säännönmukaisuuksia ym. ei opeteta missään koulussa millään asteella sellaisenaan, niiden aukiselittäminen itsepuolustustarkoituksissa jää häirittävän tehtäväksi, mikä ei välttämättä ole helppo tehtävä.

Joidenkin häirintään tarkoitettujen säännönmukaisuuksien, kaavamaisuuksien ja templaattien päätyminen opettelu- ja harjoitteluvaiheen kautta häirintäkäytössä hyödynnettäväksi luonnistuu sitä helpommin, mitä valmiimpi (mahdollisesti vasta aiotun) häirinnän kohde on pitämään niitä mielessään aktiivisena. Esim. jos on perehtynyt paljon esim. semanttisen tiedon verkkoihin, relaatiotietokantoihin, sanavalintoihin, esinekuvailuihin sanojen avulla tai käsitekarttoihin, ovat ne muokanneet sitä, miten säilöö tietoa mielessään, miten löytää sieltä tietoa, millä tavoin erilaiset asiat ovat toistensa kaltaisia ja miten näitä suhteita, samankaltaisuuksia ja eroavaisuuksia kuvaillaan visuaalisesti.

Häirintään pyrkivien hyvin opettelemat säännönmukaisuudet ja kaavamaisuudet saavat vaikuttavat tekijät luikahtamaan kohdeyksilön mieleen ennen kuin niitä ehtii käsittelemään rationaalisesti. Tämä on ongelmallista, jos havainnot aiheuttavat yhdessä ajatusten kanssa haitallisia fysiologisia reaktioita, eikä vaikutuksen voi olettaa päättyvän samalla kun aistihavainto päättyy. Kyse on suurimmissa määrin siitä, minkälaisia neuronien aktivaatioiden aaltoja ja ristiinaktivointia havainnot ja ajatukset yhdessä saavat aikaan. Antihäirintää edustaisivat tässä esim. kirjat, joissa esiintyvät sanat ja mielikuvia herättävät symbolit on suunniteltu sellaisiksi, että niiden yhteisvaikutuksena päätyy hyvälle mielelle. Tietynlaisessa häirinnässä pyritään siihen, että muodostuvat tuntemukset olisivat pikemminkin musertavia.

Häirinnän kohteen kannalta häiritsevyyden tunne pysyy yllä sitä varmemmin, mitä onnistuneemmin toimintaan osallistujat varioivat esiin nostettujen havaintojen ja ajatuksien ryppäitä, sillä muutoin häirinnän kohteena olevan aivojen regulointi ja stabilointijärjestelmät tyynnyttävät hänen mielensä niin, ettei häirintä enää toimi.


Julkaistu alunperin teoksessa "Valtakunta ajoittaisesta mielenrauhasta".

Tietyistä henkilöistä kerättyistä tiedoista voi olla hyötyä useissa eri yhteyksissä, joihin niitä esim. Suomen lain mukaan ei saisi päästää ilman tämän tietyn henkilön lupaa. Voidaan kuvitella esim. työnantaja, joka ei halua palkkalistoilleen epäsopivaa henkilöä, vaan haluaisi sellaisen mieluummin karsiutuvan pois jo ensimmäisellä kierroksella tai jo ennen kuin koko haastatteluvaiheeseen ryhdytään. Voidaan myös kuvitella, että tietynlaisista henkilöistä ei ole riittävästi kokemusta varsinaisen työvaiheen osalta, minkä vuoksi joku henkilö saatetaan palkataan osaksi normaalia koeaikaa ja irtisanoa työsopimus jossain vaiheessa ennen esim. 4 kk työjakson päättymistä. Kokemukset tästä voivat olla hyvinkin arvokasta kauppatavaraa, kuten voivat olla myös videonauhoitteet haastattelutilanteista joiden kerrotaan tuhotun, kun haastateltu niitä itse tiedustelee.

Ajateltakoon esimerkkinä tiedonkerryttämisestä sellaista skenaariota, jossa joku tietty henkilö on palkattu IT-alan työtehtäviin ja jossa häntä on ajateltu pitää vain juuri sen aikaa, että hänen suoriutumisestaan on saatu riittävästi tietoa. Tämän tietotyöläisen instrumentteina olisivat esim. Eclipse, Wacom, Git, SQL ja Flex.

Syy siihen, miksi hän tuli valikoiduksi, voi perustua esim. siihen, mitä hän aatteiltaan edustaa tai mitä asenteellisia suuntauksia hän tiedostaen tai tietämättään myötäilee. Tai ehkä hänet vain halutaan “laboratorio-otukseksi” joidenkin ajatuksellisten tai muiden taipumustensa vuoksi. Esitietoa kohdehenkilöstä vaihtuu nopeasti esim. Skypen ja Google+:n hangouttien kautta (tai perinteisesti puhelimitse) tai joissain tapauksissa aiemmin kerättyä tiettyjen piirien yhteistä tietokantaa selailemalla. Intressiryhmään voi kuulua muitakin ihmisiä kuin työnantajia kuten mihin tahansa sosiaaliseen verkostoon.

Eräänä tutkimusintressinä voi olla se, että työnhakija/tekijä rikkoo merkittävällä tavalla koulutus ja ammattinimikkeiden asettamia rajoja ja täten halutaan kokeilla, kuinka tämä osittain itseoppinut henkilö pärjää todellisissa työelämän tilanteissa, jotka normaalisti olisi tarkoitettu esim. informaatioteknologiaan tai tietojenkäsittelyyn perehtyneille Tampereen teknillisen yliopiston tai Helsingin yliopiston käyneille. Mahdollisuuksiin sisältyy, että halutaan tarkoituksella saada tämä työntekijä epäonnistumaan työtehtävissään (useita mahdollisia syitä).

Sen, joka kokee olevansa joutunut tällaiseen piilotutkimukseen mukaan, kannattaa tarkkailla ilmeneekö jotain seuraavista:

Olennaista on ymmärtää, että “jonkun tyypin” palkkaaminen pariksi kuukaudeksi ei oikeasti maksa juuri mitään, varsinkin jos intressiryhmä jakaa maksun keskenään.


Julkaistu alunperin teoksessa "Valtakunta ajoittaisesta mielenrauhasta".

Kun ihmisistä muodostuvan yhteisön tai verkoston koko kasvaa, alkaa niiden jäsenkerrostumissa esiintyä jaettua tarvetta pitää tietynlaiset ihmiset poissa “kuvioista”, mutta kuitenkin siten, ettei mitään varsinaista kirjoitettua kieltoa olisi olemassakaan. Tämä tarve ei välttämättä ole lähtöisin ns. huipulta eli sieltä, missä olisi eniten valtaa, sillä erilaisten peliteorioiden mukaan voi olla helpompaa “pelata omaa peliä”, kun pää on ns. tutkan alapuolella.

Eräänä uhkana yhteisössä/verkostossa jo olevien kannalta (joidenkin tiettyjen kannalta), voi pitää sitä, että joku ulkopuolinen henkilö voisi nähdä kehittyvässä tai melko stabiloituneessa vaiheessa olevassa yhteisössä/verkostossa ns. hyvät pohjat sen muokkaamiselle, sivutuotteena ollen, että nämä tietyt henkilöt eivät enää sopisi mukaan kuvaan muokkauksen jälkeen. Tämä uhka on sitä todellisempi, mitä enemmän tämän yhteisön/verkoston olemassa olo on riippuvainen ns. heikomman kansanosan auttamiseen vetoamisen toimivuudesta. Heikompi kansanosa on tässä aika löyhästi määritelty, tarkoittaen melkein ketä vain, joka ei ole rikas

Attribuoinnilla pelottelu on yllättävän tehokas keino. Ts. jos menee ja liittyy tuohon johonkin yhteisöön/verkostoon, joutuu alttiiksi erilaisille luuloille siitä, että “sinäkin olet ilmeisesti sellainen tietynlainen tyyppi”. Osa pelotteista on liittynyt varsin olennaiseksi osaksi tuon jonkin yhteisön/verkoston olemusta, osan pelotteista ollessa sellaisia, että ne kaivetaan “varastosta” aina tarvittaessa esiin. Voidaan myös ajatella tapahtuvan niinkin, että attribuointien käyttäjä on joku ulkopuolinen taho, jolla on riittävästi ns. ilmaisuvoimaa ja halua pelata sellaista omaa peliä, jossa ohjaillaan “koko kenttää” eli ihmisten suhtautumisia useampaan kuin yhteen erilaiseen yhteisöön/verkostoon.

Toisinaan näiden yhteisöjen/verkostojen “vaikuttavat jäsenet” nappaavat näistä ulkopuolisten ideoista kiinni ja ottavat ne mukaan omaan attribuoinneillapelottelurepertuaariinsa. Sosiaalinen media on mahdollistanut sen, että attribuoinneilla pelottelun voi viedä erittäin lähelle sellaisia henkilöitä, joita ei syystä tai toisesta haluta mukaan peliin. Tämän voi tehdä esim. viemällä pelotteleva kommentti (yleensä kuitenkin suggestoiden tai vihjaten) tietyn henkilön oman kommentin perään, koska yleensähän sitä käydään seuraamassa, onko joku kommentoinut omaan kommenttiin eli täten pelotteluviesti tulee todennäköisesti luetuksi (vrt. viereiseen pöytään istuminen).

Attribuoinneilla pelotteluun tarvitaan usein toistoa ja vaihtelua, koska niiden teho vaimenee ajan mittaan, mikä voi johtaa siihen, että johonkin yhteisöön tai verkostoon liittymistä harkitsemista miettivä voi rauhaisamman hetken vallitessa todeta itselleen, että “noh, liitynpä nyt kuitenkin”. Riskitekijänä on, että liittymisensä kautta voi saada jonkinlaisen ansan laukeamaan.


Julkaistu alunperin teoksessa "Valtakunta ajoittaisesta mielenrauhasta".

Maailmassa on kaksi yhteiskuntien kehitystä ohjaavaa voimaa, jotka ovat toisilleen vastakkaisia: yhtenäistävä ja erilaistava. Asioiden hallinnoitavuuden näkökulmasta yhtenäistäminen tekee asioiden käsittelyn paljon helpommaksi, mutta liika yhtenäistäminen ei aina onnistu, eikä siihen ryhdytäkään, koska se kohtaisi liikaa kapina voimaa ja lisäksi se antaisi syyn epäillä hallinnoijan hallinnointikykyjä. Myös toisessa ääripäässä, jossa diversiteetin aste on erittäin korkea, hallinnoijan kykyjen uskottavuus joutuisi koetukselle. Sen sijaan siinä jossain välimaastossa hallinnoitavuus on sekä käytännössä, että arvostelijoiden mielestä sellaisella tasolla, että suuremman napinan todennäköisyys jää melko pieneksi.

Yhtenäistävä tarkoittaa yleensä sitä, että jotain yksinkertaistetaan jonkin järjestelmän abstraktioiden ylätasoilla ja alemmilta tasoilta jätetään jotain pois tai käyttämättä. Tätä voidaan hahmottaa analogialla liittyen tietokannanhallintajärjestelmien ominaisuuksien käyttämiseen vain siltä osin, että tarvittaessa koko tietokannanhallintajärjestelmä voidaan helposti vaihtaa jonkin toisen valmistajan tuotteeseen, tietokannanhallintajärjestelmän ollessa vain yksi osa laajempaa ohjelmisto-/kokonaisarkkitehtuuria.

Tietokannanhallintajärjestelmät perustuvat tavanomaisesti johonkin tiettyyn standardiin (ollen sen implementointi) kuten SQL92:een, joka määrittää mm. sen minkälainen on se kielellinen syntaksi, johon esim. datan tallennus- ja kyselykäskyt perustuvat. Lisäksi on varsinainen ohjelmointikielinen osuus (osa tietojärjestelmän kontrollilogiikkaa), jonka sisään nämä talletus ja pyyntökäskyt ikään kuin “kääritään” ja joka perustuu kullekin tietokannanhallintajärjestelmälle ominaiseen ohjelmointirajapintaan, jossa on eroja mm. käytettävissä olevien metodien nimeämiskäytäntöjen ja monipuolisuuden osalta. SQL92 on siis tietokannanhallintajärjestelmän “sisällä” käytettävä kieli ja ohjelmistorajapinta tarkoittaa liittymää muihin järjestelmiin.

Tietokannanhallintajärjestelmät voivat erota toisistaan SQL92 standardin implementoinnin osalta: jotain on erilaista, jotain puuttuu tai jotain sen on lisäksi. Onkin kehitetty standardin asemaan päässeitä “yhtenäistäjä”-komponentteja (IT-alan termistössä adaptereita), joiden kautta esim. eri valmistajien tietokantajärjestelmiä voidaan ainakin rajapintojen osalta käyttää yhtenäisellä tavalla, mutta koska näitä yhtenäistäjä-komponentteja kehittävät eri tahot ja eri tahtiin kuin tietokannanhallintajärjestelmiä, ei tällaisen yhtenäistäjän käyttö voi taata sitä, etteikö jotain olennaista tietokannanhallintajärjestelmän tukemaa ominaisuutta tai toimintoa jäisi hyödyntämättä. Yhtenäistäjän vaikutus ulottuu siis vain tiettyyn rajaan asti.

Eri valmistajien tietokannanhallintajärjestelmissä (ja niiden eri versioissa) on suuria eroja niinkin yksinkertaisen asian tekemiseen kuin tietokannan taulun rivien yhteenlinkittäminen (eng. string aggregation). Eräässä tietyssä tietokannanhallintajärjestelmässä tämän pystyy tekemään yhdellä ainoalla funktiokutsulla, mutta toisessa sama vaatii kirjoittamaan funktionsa itse. Yhtenäistäjä-komponentti ei huomioisi tällaistä eroa mitenkään, mikä käytännössä tarkoittaisi sitä, että siinä vaiheessa kun tietojärjestelmää, jonka osana tietokannanhallintajärjestelmä olisi, ohjelmoidaan, saatettaisiin käyttää vain niitä suunnittelumalleja, jotka olisivat yhtenäisiä eri tietokannanhallintajärjestelmissä. Toisin sanoen karsitaan jo ennalta pois sellaisia asioita, joiden parissa tietokannanhallintajärjestelmän kehittäjä on työskennellyt ehkä jo vuosia tehdäkseen jotain parempaa kuin mitä kilpailijoilla on. Kun tälläinen päätös on kertaalleen tehty, on hyvinkin todennäköistä, että kehitettyyn tietojärjestelmään, jossa tietokannanhallintajärjestelmä on vain yhtenä osana, ei tehdä pitkään aikaan sellaisia muutoksia, jotka hyödyntäisivät jonkin tietyn tietokannanhallintajärjestelmän erityisominaisuuksia jollain tietyllä tapaa.

Olennaista tässä on se, missä kohdin näitä valintoja tehdään ja kuka niistä milläkin kriteereillä päättää. Jos päättävä taho on kovin kaukana ohjelmointikoodia tuottavan ajatusmaailmoista, hän saattaa viehtyä yhtenäistävyyden ideasta haitallisen paljon.


Julkaistu alunperin teoksessa "Valtakunta ajoittaisesta mielenrauhasta".

Etelä-Saimaan aukeama huhtikuulta 2012 on helpohko esimerkki siitä, kuinka ko. lehti käyttää uutista vierustavia muita uutisia ikäänkuin unohduttamaan vaihtoehtoisia sävyjä ja tulkintoja, puoltaen siinä samalla poliisin ja lehdistön olemassa olon tarkoituksenmukaisuutta. Tieto siitä, minkälainen uutinen tulisi tiettynä päivänä saamaan huomiota lehdessä, oli vuodettu hyvissä ajoin kaupunkilaisten käyttöön, jotta sille ehdittiin yrittämään luomaan ärsytysvaikutusta.

Eniten tilaa vienyt uutinen kertoo maanviljelijästä, joka oli lähetellyt uhkauskirjeitä muille ihmisille ilmeisesti pitkälti yli kymmenen vuoden ajan ja täten, kuten ingressissä sanotaan, “kiusannut lukuisia ihmisiä”, mikä jo sinänsä toimii helppona selityksinä sille, miksi “tavallisen lukijan” mielestä moinen on tietenkin paheksuttavaa ja ihan hullua suorastaan. Kuvassa esitellään laatikollista tutkintamateriaalia, lähellä olevassa uutisessa kerrotaan jätevesihankkeen etenemisestä ja toisessa poliisijutussa kerrotaan yhden henkilön tekemistä varkauksista, rattijuopumuksesta ym. ihmisille monesti tutuksi tehdystä asiasta. Huumeitakin oli käyttänyt ja jutun viimeiseksi lauseeksi oli jätetty “Yhden päiväsakon hinta hänen tuloillaan on kuusi euroa.”

Aukeaman oikealle laidalle oli varattu runsaasti tilaa sen kertomiseksi, että Uutisvuokseen on saatu uusi päätoimittaja, joka johtaa yhteystoimitusta, jossa myös Etelä-Saimaa on mukana ja että häneltä voi odottaa “laatujournalismia” ja “sananvapauslain mukaisesta sisällöstä”. Päätoimittajasta oli ottanut kuvan henkilö nimeltä Anne Vihavainen. Kirjeitä ja myöhemmin myös prepaid-liittymästä lähetettyjä viestejä lähetelleen miehen jäljille päästiin uutisen mukaan lopulta juurikin prepaid-liittymän käytön vuoksi, mutta siitä ei mainittu mitään, mitä tämä käytännössä tarkoitti. Saatiinpahan kuitenkin iskostettua joidenkin lukijoiden mieleen sekin, että “tietenkin kaikenlainen seuranta ja monitorointi pitää olla poliisin toiminta valikoimassa mukana prepaid-liittymiä myöten”, minkälaista kehitystä Etelä-Saimaa, "rehtinä suomalaisena lehtimediana” tietenkin avustaa kaikin mokomin.