Skitsofreniaa ei vielä nykyaikanakaan ole saatu määriteltyä sillä tapaa tarkkaan, ettei kyseisen diagnoosin saajiksi päätyisi hyvinkin paljon toisistaan eroavia ihmisiä persoonallisuuksiensa, oireidensa ja muiden seikkojen osalta. Tämä johtuu sekä oirekriteereistä, että tavoista soveltaa niitä. Eräs, täysin käsittelemättömäksi jäänyt syy sille, mikä omalta osaltaan on aiheuttamassa, ylläpitämässä ja pahentamassa “skitsofreniamaista oirehdintaa” liittyy kokeellisen tutkimuksen kohteeksi joutumiseen muiden tahojen liiketaloudellisten tai muiden intressien tyydyttämiseksi (tarpeellista alleviivata terveitäkin ihmisiä varten, jotta ilmaisu olisi helpompi lukea).

Psykiatria itsessäänhän on eräänlaista kielipeliä eli se perustuu joukkoon sääntöjä ja toimintatapoja, joita pidetään yllä jos ei muuten niin psykiatria instituution uskottavuuden vuoksi. Skitsofrenian osalta tätä tosiasiaa kuvaavat seuraavat kaksi katkelmaa artikkelista “Skitsofrenia psykiatrista kielipeliä?” (1997;113(24):2585;Matti O. Huttunen):

Kirjoituksessaan “Vaikenemisen suudelma” esseisti Torsti Lehtinen (1997) kiinnittää huomiota maailmaa syleilevien yleiskäsitteiden vaarallisuuteen. Psykiatriset diagnoosit - kuten skitsofrenia - ovat tällaisia yleiskäsitteitä, joilla ei sellaisenaan ole välttämättä mitään tekemistä yksilön todellisuuden kanssa. Puhe skitsofrenian etiologiasta voi Torsti Lehtistä mukaillen olla yhtä pöllähtelevää pakkashuurua kuin lausahdus “Tuolla on lintu”.

Jäykkä usko skitsofrenian tai muiden psykiatristen tautien “olemiseen” lienee tärkein syy siihen, että näiden suurta inhimillistä kärsimystä aiheuttavien käytösmuotojen yksilöllisiä etiologisia tekijöitä tai olemusta ei ole vuosikymmenienkään tutkimustyöllä kyetty itse asiassa lainkaan selvittämään.

Mainitulla kokeellisen tutkimuksen kohteeksi joutumisella tarkoitetaan tässä sitä, että jonkin Suomen laajuisesti toimivan yrityksen (esim. tavarataloketju, jonka toimipisteiden sisällä on paljon käytäviä ja pitkä rivi kassapisteitä) henkilökunta on palkattu työhönsä mm. sillä kriteerillä, että työntekijä on valmis mukauttamaan omaa käytöstään ja toimintaansa sen mukaan, minkä on simuloitu ja/tai mallinnettu olevan yrityksen liiketaloudellisten intressien kannalta perusteltua, mikä tarkoittaisi käytännössä erityisesti sitä, että henkilökunta olisi valmis, ellei suorastaan innokas kokeilemaan kaikkea sellaista, joka liittyy esim. neuromarkkinointiin, suggestioihin, NLP:hen, sekä moniin varsinaisiin tieteisiin, joista sopivanlaista hyötyä olisi ammennettavissa (esim. kognitiivinen neuropsykologia). Lisäksi yritykset ovat toki vapaita konsultoimaan tai palkkaamaan minkä alan ammattilaisia tahansa kehittääkseen liiketoimintaansa tai tehdäkseen erilaisia eksperimentaalisia kokeiluja.

Koska tässä esimerkissä olisi kyseessä usealla paikkakunnalla toimiva yritys, sen täytyisi löytää riittävän yleistettävissä olevat ihmisten käytöstä kuvaavat mallit, jotta toimiviksi koettuja niksejä voidaan käyttää kaikissa toimipisteissä. Siinäkin on oma järkensä, että tehdään tutkimusta ihmismassojen liikkeistä yleensä, mutta parempaan ymmärrykseen päästään, kun valitaan tutkimuskohteiksi sellaisia ihmisiä, jotka käyvät jossain tietyssä toimipisteessä usein. Tavaratalot ja isot ruokakaupat täyttävät hyvin tämän yksittäisen kriteerin, mutta olennaista on huomioida sekin, että aivan jokaisen työntekijän ei tarvitse olla tietoinen siitä, minkälaisista kokeellisista peleistä on kyse tai että sellaisia yleensä pelataan.

Yrityksen kannalta ajateltuna “sopivan tyhmä ja melko köyhä” tutkittava voi olla ihan yhtä hyvä tutkittava kuin “fiksu ja kohtuullisen varakas”, varsinkin kun kertyvää tutkimustietoa voi myös vaihdella muiden yritysten kanssa.

Sitä mitä voitaisiin haluta tutkia tai kokeilla, on niin runsaasti kuin mitä mielikuvittelemisen kautta keksitään, mutta siinä vaiheessa kun tutkimuksen kohteena olevasta henkilöstä alkaa tuntua, että joka kerran kun hän tulee käymään kyseisessä toimipaikassa, hän ei tunne kulkureittiensä, ostostaipumustensa tai päätöstensä yleensäkään olevan “aivan hänen omiaan”, hänessä voi hiljalleen alkaa kehittyä tunne siitä, että “hän on tulossa hulluksi”.

Riippuu paljonkin siitä, mikä on tutkimuksen kohteena olevan tietotaso sellaisista aiheista, joiden avulla hän voisi rationalisoida asioita itselleen näihin tuntemuksiinsa liittyen, mutta useimpien ihmisien kohdalla voinee olettaa olevan niin, että jotain täyteen ymmärrykseen tarvittavaa tietoa puuttuu. Se voi liittyä esim. matemaattiseen laskentaan, sosiaalipsykologiaan tai neurotieteisiin.

Jos tutkittava lähtee omatoimisesti selvittelemään jotain sellaista, joka on kovin kaukana hänen nykyisen ymmärryksensä tasosta, hän tulee ylikuormittaneeksi aivojaan pitkän aikaa siten, että hän melko samanaikaisesti sekä yrittää ymmärtää jotain vaikeaa, soveltaa oppimaansa ja samaan aikaan olemaan uusien eksperimentaalisten tutkimuskokeilujen kohteena. Mitä kauemmin hän tätä jatkaa, sitä varmemmin hän “sotkee” omaa mieltään, koska hän käytännössä palauttaa toistuvasti mieleensä jotain keskeneräistä mietintää ja “tallettaa” mieleensä takaisin entistä sekavamman “ajatusmössön”.

Jos tutkittava on lisäksi stressaantunut joidenkin muiden syiden vuoksi, hänen ajattelukykynsä on todennäköisesti aika lailla ns. kuralla, eikä hän ehkä saa kunnolla palautettua mieleensä sellaisiakaan asioita, jotka hän on aiemmin osannut oikein hyvin. Hän tekee myös erheellisiä päätelmiä ja “tallettaa” nekin takaisin mieleensä. Olisi kuitenkin väärin sanoa, että aiempi oppi ihan noin vain “tuhoutuisi”, sillä kyse olisi pitkältikin tiedon käyttöön saamisesta. Tietynlaista ajatusten jäsentelyyn liittyvää vaivaa nähden on periaatteessa aina olemassa mahdollisuus “mielenjärjestyksensä normalisoimiseen”, jos siihen vain on riittävästi aikaa ja rauhaa.

Jos jonkin tapahtuman seurauksena tämä tutkittava ajautuisi tilanteeseen, jossa hän alkaisi selittää esim. lääkärilleen, että “hänellä on tällainen teoria tutkimisen kohteena olemisesta”, niin eihän hän sitä todennäköisesti kovinkaan hyvin saisi selitettyä, koska ei ole tajunnut sitä itsekään kunnolla. Lääkäri olisi tässä kohdin avainasemassa siinä mielessä, että hän voisi tehdä joko päätöksen lääkityksen aloittamisesta tai sitten hän voisi pysähtyä tarkastelemaan maailmaa hieman kokonaisvaltaisammasta näkökulmasta. “Mitä, jos tämä potilas tässä onkin oikeilla jäljillä ja olemme olleet jo pitkään aivan uudessa ajassa? Ei hän vaaralliseltakaan vaikuta, vaikkakin hieman sekavasti ja epäadekvaatein termein asiaansa kuvaileekin.”

“Kaikki ovat kuulleet neuromarkkinoinnista, mutta kukaan ei ole tarjonnut sitä heille. Maaperä on otollinen ja tuote on hauska myytävä. Brändien puolella on selvä kysyntä.” (Markkinointi & Mainonta: “ Zeeland aloittaa neuromarkkinoinnin”, torstaina 12.4.2012)

Pikanttina yksityiskohtana voisi miettiä vaikkapa sitä, että kuinka voidaan tilastoida jotain sellaista (skitsofrenia), jos sitä ei osata määritellä? Miten voidaan esittää väittämiä esim. alue- tai maakohtaisista eroista, jos ei osata määritellä, mitä ollaan vertaamassa?


Julkaistu alunperin teoksessa "Valtakunta ajoittaisesta mielenrauhasta".