Viestintä, kielenkäyttö ja dokumentit

Asenteen käsite on näennäisestä tutunomaisuudestaan huolimatta eräs niistä asioista, joita kannattaa ajoittain selkiyttää omassa mielessään ja selventää itselleen miten se eroaa esim. mielipiteestä ja käsityksestä. Seuraavassa on tuotu esille muutamia asenteen käsitteeseen liittyviä huomioita kirjasta "Argumentaatio ja tulkinta - laadullisen asennetutkimuksen lähestymistapa" (toim. Kari Mikko Vesala & Teemu Rantanen).

Useimpia asennekäsitteen määritelmiä yhdistävänä tekijänä voidaan pitää sitä, että asenne liitetään jonkin kohteen arvottamiseen. Asennekäsitteelle onkin esitetty kymmenittäin erilaisia määritelmiä, joiden taustalla on monenlaisia teoreettisia paradigmoja. (Vesala ja Rantanen 2007)

On esitetty, että asenteet voivat olla tilannesidonnaisia, mitä korostetaan kognitiivisessa asennetutkimuksessa. Siinä kontekstitekijöitä on korostettu myös siten, että asenteiden ilmaiseminen nähdään läpikotaansa tilannevihjeiden ja tilanteessa aktivoituvan muistitiedon varaiseksi prosessiksi (Vesala ja Rantanen 2007). Tällöin yksilö "rakentaa" asenteen mielessään aina tilanteen tai hetken mukaan. Vaikka tällaisissa asenteissa voidaan tunnistaa pysyvyyttä, ei se kuitenkaan olisi palautettavissa yksilön sisällä sijaitsevaan "todelliseen" asenteeseen (Vesala ja Rantanen 2007).

Asenne on nähty mentaalisena tilana tai piirteenä tai yksilön oppimana taipumuksena arvottaa jotain kohdetta tietyllä tavalla. Tällainen taipumus oletetaan ainakin jonkinasteisella tavalla pysyväksi. Kuitenkin, joidenkin näkemyksien mukaan asenne on "hypoteettinen konstruktio", jota ei voida suoraan havaita, vaan se voidaan ainoastaan päätellä muista havainnoista. Joidenkin näkökantojen mukaan uskomukset ja aivojen tiedonkäsittely ovat keskeisiä asenteen synnyttäjiä ja muokkaajia, mikä olisi samalla myös kritiikkiä teorioille, joissa asenteet oletetaan yleisiksi, laajoihin joukkoihin yhtäläisesti kohdistuviksi arvottamistaipumuksiksi.

Erään näkökannan mukaan asenne on ennen kaikkea suhdekäsite, joka kuvaa sitä, miten sosiaalinen, ihmisten jakama maailma heijastuu yksilössä. Suhdekäsitteenä asenne siis sisältää sosiaalisen elementin, joka kytkee yksilön sosiaaliseen maailmaan (Vesala ja Rantanen 2007). Saman näkemyksen jakavat eräät muutkin tutkijat: "asenne syntyy sosiaalisen vuorovaikutuksen ja kommunikaation myötä; se saa alkunsa ja nousee sosiaalisesta elämästä itsestään". Voidaan myös puhua asenteen tuottamisesta, asenteeseen päätymisestä tai asenteen ottamisesta. Voidaan myös kuvitella tilanteita, joissa tietynlaisten asenteiden on mahdollisempaa esiintyä kuin toisten ja rooleja, joiden kautta tiettyä asennetta on mahdollisempi edustaa. Ts. asenteen samankaltaisenoloinen esiintyminen ei välttämättä tarkoita sitä, että asenne olisi tullut esiin "luonnollisesti", vaan "tilanne on voinut vaatia" ottamaan tietynlaisen asenteen. Poliitikot ja monet muutkin ponnistelevat kovasti ollakseen asenteen ilmaisemisessaan johdonmukaisia, vaikkapa antaakseen itsestään luotettavan kuvan (Vesala ja Rantanen 2007).

Kansa on ilmaissut mielipiteensä.

Kansa on ilmaissut käsityksensä.

Kansa on ilmaissut asenteensa.

Matti on ilmaissut mielipiteensä.

Matti on ilmaissut käsityksensä.

Matti on ilmaissut asenteensa.


Sitä on toisinaan vaikea olla miettimättä, millä perusteella esim. YLE valitsee miljoonista erilaisista näkökulmista tai tutkimustuloksista jotain tiettyä, johonkin tiettyyn aihepiiriin liittyen. Vai oliko vain jonkinlaista sattumaa, että päätettiin julkaista tieto tutkimustuloksesta, jonka mukaan ihmisen älyllinen taso alkaa laskea jo 45-vuotiaana? Siinä tule esiin erottuvuus (ei sotkeutunut muihin uutisoituihin tutkimustuloksiin), rytmi ja itseensä viittaavuus (sopii yhteen tiettyjen tyydytettävien kohderyhmien jo aiemmin YLEn kautta tietoonsa saamaan), sekä rinnasteisuus (verkkosivuilla taiton ja sommittelun kautta tehty rinnastus eri aihepiiriin).

YLEn hakukoneella ei taida päästä kovin kauaksi ajallisesti, mutta parin vuoden edestä ainakin. Näiden parin vuoden osalta jää varsin kiistattomasti vaikutelma, että esim. ADHD:stä kerrotaan uutisissa lähes pelkästään negatiiviseen sävyyn: diagnoosina se ennakoisi YLEn mukaan varasteluun, rötöstelyyn ja jännityksen hakemiseen liittyvään toimintaa aikuisiällä. Lisäksi siihen liittyvät lääkkeet demonisoidaan. Olennaista tässä on ymmärtää se, mille YLEn sivuilta löytyvään materiaaliin ihmiset altistuvat ja mille eivät: dokumentteja katsovat huomattavasti harvemmat kuin mitä luetaan vähintään otsikkotasolla YLEn uutissivuilta.

Voisi jopa väittää niin, että aiheesta ei kiinnostuneille jäävät ne negatiiviset vaikutelmat ja ne kiinnostuneet menevät ahmimaan lisää tietoa esim. YLEn dokumenteista. Ei välttämättä juuri tämän aiheen kohdalla, mutta monessa muussa tapauksessa auktoriteettista uskottavuutta vaikutetaan haettavan sillä, että tietyistä aiheista kertovat melko tyypillisesti aina tietyt samat "luottohenkilöt" (osittain tulkintaa).

Kun miettii niitä valintoja, joita YLEssä on tehty uutisia julkistettaessa tai ei julkistettaessa, niin jää tuntuma, että kyse ei ole pelkästään toimituksellisista valinnoista (laveasti ajateltuna), vaan toiminta vaikuttaa myötäilevän useiden YLEn ulkopuolisten ihmisten tahtotiloja. Asiaa ei voitaisi todistaa suuntaan tai toiseen siten, että poimittaisiin esille ne uutiset, joissa esiintyi jotain tiettyä aihetta tai aihepiiriä suoraan käsittelevää, koska uutisia lukiessaan lukijan lukukokemukseen ja muodostuviin käsityksiin vaikuttavat myös kaikki se muu, mitä lukutilanteena aikana, sitä ennen ja sen jälkeen tulee huomioiduksi.

Lisäksi, koska ihmiset tapaavat ahmia uutisia useammasta lähteestä yhtä aikaa, voi sinänsä positiiviselta uutisoinnilta vaikuttava uutinen mitätöityä toisen uutismedian julkaistua jotain syntyneitä positiivisia mielikuvia tuhoavaa. Toisinaan on vaikea kieltää sitä mahdollisuutta, että uutisten julkaisemisessa olisi yhteistä koordinointia eri intressiryhmien välillä, jotka sitten eri mediatalojen kautta asiansa julki tuovat (vrt. rahanpesu).

Sitä on aina kovin hankala osoittaa, että jotkut tahot olisivat yhdessä suunnitelleet tekevänsä jotain tietynlaista, saati sitä, että eri tahot ymmärsivät toistensa tarkoitukset ja tätä kautta olisivat tulleet myötäilleeksi toistensa toimintaa ilman varsinaisia keskinäisiä yhteydenottoja.

Niin kauan kuin kukaan ei sano ääneen, että "emme suunnitelleet tätä yhdessä, mutta ymmärsimme toistemme tarkoituksen", ei kukaan voi osoittaa yksittäisen osallistujan toiminnassa mitään sellaista, mitä hänenlaisensa tai sellainen ei muutenkin tapaisi tehdä. Olennaista on siis toimijoiden yhteisvaikutus.

Se mikä uutismediataloista kerrottaessa voi helposti jäädä ajattelematta on se, että uutismediatalo ja mm. sen sisältämä työväki kehittää jatkuvasti kontaktiverkostoaan, individualistisesti ja kollektiivisesti, ja myös muualla kuin Suomessa, eivätkä ideat minkään välttämättömyyden vuoksi ole aina lähtöisin uutismediatalosta itsestään.

Uutismediatalot ovat niitä tahoja, joilla on enemmän ja tehokkaampia julkaisukanavia käytettävissään kuin muilla, ja tämän tiedostavana ne ovat pyrkineet tasapainottelemaan useiden eri intressiryhmien halujen välittäjänä, mikä on tietyllä luontevuudella johtanut siihenkin, että eri tahojen intressit ovat tulleet yhteneväisemmiksi.

Psykiatrisen tautiluokituksen nimikkeissä on kaikissa vikana se, että niiden oirekriteerit ja kuvaukset mahdollistavat monitulkintaisuuden eli ts. niiden merkitys ei pysy vakiona tilanteesta riippumatta. Tästä seuraa se, että näistä nimikkeistä tulee eräänlaisia käsitepooleja, joista voi ammentaa keskenään ristiriitaisiakin merkityksiä (masennus, tarkkaavaisuushäiriö ja skitsofrenia ovat kaikki tällaisia nimikkeitä).

Pelkästään lukemalla alaan liittyvien tutkimuksien tiivistelmiä (PubMed) ja seuraamalla asiaan liittyviä internetkeskusteluja voi kohtuullisella vaivalla ymmärtää, etteivät monetkaan aivojen seutuville liittyviksi sairauksiksi määritellyt asiat voi mitenkään olla yksi yhtenäinen sairaus/tila, vaan jokainen niistä käsittää joukon täysin tai osittain erillisiä asioita, joille on asioita sekavoittavasti annettu sama nimike. Ts. masennusta ei ole vain yhtä lajia, kuten ei myöskään tarkkaavaisuushäiriötä tai skitsofreniaa. Lisäksi näiden sairaustilojen määritelmien rajat suhteessa muihin sairaustilojen määritelmiin ovat täysin sopimuksenvaraisia.

Ihmisten välisessä puheen avulla tapahtuvassa reaaliaikaisessa kommunikoinnissa monimerkityksellisistä sanoista seuraa ongelmia, sillä ne tukahduttavat ajattelua (aivot sitovat suhteellisen vähäisiä resurssejaan tarpeettomasti sanojen eri merkityksiin ja niihin edelleen liittyviin asioihin). Tapahtuu myös "ajatushypähdyksiä", kun keskustelijaosapuoli käyttää kyllä samaa nimikettä, mutta käykin huomaamattaan puhumaan hiukan eri asiasta. Tämä koskettaa sekä ammatti ihmisiä, että "tavallisia ihmisiä". Tämä vaikeuttaa suuresti asioista keskustelemista. Tekstin avulla tapahtuvassa viestinnässä tämä on helpommin vältettävissä, koska omia ajatuksia on helpompi jäsennellä, mutta ei kannata olettaa, etteikö silti erittäin moni "kompuroisi" näistä asioista kirjoittaessaan. Käytännössä ihmiset vaikuttavat ajattelevan psykiatrisia sairauksia kuin ne olisivat piirrettyyn palloon (nimike) tökättyjä viivoja (oireet, attribuutit).

Yksittäisestä oireesta voidaan johtaa syitä moniin eri aiheuttajiin, mutta eri oireiden sanallisen muodon ollessa sama syntyy jälleen ajatuksellista sotkua. Esim. ilmaisusta "väsymystä miltei joka päivä" voi johtaa syitä melkein mihin vain. Käsite "keskittymiskyvyttömyys" on niin "ympäripyöreä", että se voi myös tarkoittaa lähes mitä vain. Oirekriteereiden määrän kasvaessa päästään suurempaan tarkkuuteen, mutta nykyisillä diagnoosikriteereillä tämä tarkkuuden hakeminen jää ikään kuin kesken. Kriteereitä voi olla vaikka kuinka paljon määrällisesti, mutta jos ne kaikki tarjoavat mahdollisuuden laajaan monitulkintaisuuteen kuten "pyrkimys eristäytyä", "harhaluulot" tai "neologismit" (itse keksityt sanat), niin ei niillä kovin syvälle yksilöön pureuduta. Tästä seuraa, että saman diagnoosin saaneilla henkilöillä voi olla samannimisiä oireita, jotka johtuvat täysin eri asioista.

Voidaankin sanoa psykiatrian olevan pseudotiede, joka on vain todellisten sairauksien hoitamisen tiellä. Sen sijaan, että se auttaisi ihmisiä ymmärtämään paremmin itseään, se ikään kuin pitää ihmiset riittävän välimatkan päässä "paremmasta ymmärryksestä". Parempi ymmärrys voisi tarkoittaa esim. sitä, että paniikkihäiriötä ei tarkasteltaisi yksinomaan psykiatrisena sairaustilana, joka tunnistettaisiin monivalintakyselykaavakkeen täyttämisen ja lyhyen haaastattelutuokion kautta ja jota sitten hoidettaisiin aivotoimintaan vaikuttavilla lääkkeillä, vaan nähtäisiin mahdollisuus sille, että oireissa voisi olla kyse yksinomaan ruokavaliosta ja ruoansulatusjärjestelmän toiminnasta.

Huolimatta siitä kuinka voimakkaasti mediatalot viestintäkanavineen yksilön maailmankuvaan vaikuttavat, eivät monien instituutioituneiden tai strategisen nimivalinnan tehneiden rekisteröityneiden yhdistysten ja liittojen perusmerkitykset huuhtoudu pois ihmisten mielestä minkään määräisen uutisvirran jälkeen.

Arvaukset siitä mitä esim. Keliakialiitto todennäköisesti tekee tai mihin aiheeseen Uniliitto saattanee keskittyä, osuisivat melko hyvin kohdilleen. Tehnevät merkittävää työtä, mutta pitäisikö suomenkielen kannalta erityisen oleellisten sanojen valitsijoita velvoittaa kantamaan vastuuta siitä, että

a) käsitykset heidän oletetusta kapabiliteetistaan (kyvykkyys, pystyvyys) olisivat linjassa heidän todellisen kapabiliteettinsa kanssa,
b) kukaan ei jättäisi perustamatta toista samantapaisesti nimettyä yhdistystä sen vuoksi, että uskoo jo olemassa olevan "hoitavan hommat" parhaalla mahdollisella tavalla
c) kukaan ei jättäisi ottamatta huomioon ihmistä, joka väittää jonkin tietyn aiheen kaipaavan lisähuomiota, vain sen vuoksi, että sen nimisesti on jo nimetty joku yhdistys?

Ehtiikö tai pystyykö esim. Syöpäliitto tai Muistiliitto keskittymään ja edistämään kaikkea kyseiseen laajoihin aiheisiin liittyvää toimintaa? Monen yhdistyksen toiminta on itseasiassa suuressa määrin sitä, että ne kyllä vertaisuuden hengessä yhdistävät jäseniään, sekä ovat mukana aiheisiin liittyvillä messuilla tiedoitteiden jakelijoineen, mutta onko heistä edunvalvojina siihen, että pystyisivät laajassa määrin vaikuttamaan esim. Suomessa tapahtuvaan "syöpätutkimukseen" tai "muistitutkimukseen".

Yhdistykset eivät mitenkään itsestään selvästi ole täysimääräisesti edistämässä sitä, mitä he ilmoittavat edistävänsä tai tukevansa, vaan erottuvuutensa vuoksi ne ovat päätyneet osaksi jotain suurempaa peliä. Voisi sinänsä olla mielenkiintoista koettaa muodostaa käsitystä ihmisen persoonasta sen perusteella minkä liittojen taustalla tai hallituksissa hän vaikuttaa. Samoja henkilöitä toimii tai on toiminut esim. Piraattiliiton, Effin ja Transhumanistiliiton taustalla.

Noista viimeksi mainittu on yksi liitoista, joka on pitkään tehnyt ei juuri mitään, jos ei lasketa sitä, että aiemmilla saavutuksillaan se tekee osaltaan transhumanistien maapallonlaajuista kattojärjestöä merkittävämmäksi. Transhumanistiliiton kanssa samoja aiheita jossain määrin sivuaa Tulevaisuuden tutkimuksen seura, jolla sentään vaikuttaa olevan jotain toimintaa, mutta silti se ei vaikuta "näkyvän tai vaikuttavan" kovinkaan paljolti.

Vasemmistoliitto on hyvä esimerkki nimestä, jonka voi ajatella palauttavan mieleen jonkin "alkuperäisen" merkityksen, vaikka sitä kuinka huljuttelisi eri uutisvirroissa. Verrattuna esim. Muistiliittoon sillä ei ole samanlaista nimestä johtuvaa painetta jatkuvaan toimintansa kehitykseen tieteellisen tutkimustyön vanavesiä seuraillen, vaan se voi uudistua paljon vapaammin ja verkkaisemmin.

Piraattiliitto on uudempi tulokas kuin Vasemmistoliitto. Se on hyvä esimerkki siitä, kuinka erottuvuus sanaan liittyvien konnotaatioiden avulla toimii kantavana rakenteena liiton pyrkimyksien eteenpäinviemisessä. Lainaliitto olisi ollut vähän "lässy" nimivalinnaksi ja erottuvuuskin joutuisi heti koetukselle.

Useinkin ilmenee jotain sellaista, jonka voisi ajatella kuuluvan jonkin tietyn (nimisen) yhdistyksen tai liiton kantaaottamisen piiriin, mutta jostain syystä tuo yhdistys ei sitten esitäkään mitään kannanottoa tai ilmennä itseään millään muullakaan tavalla. Terveysaiheissa pysytellen, voisi kysyä kuinka moni yhdistys on millään tavoin edes yrittänyt vaikuttaa vuonna 2013 julkaistavaksi aiottuun "psykiatrian raamatun" Diagnostics and Statistics Manual of Mental Disordersiin (DSM) uudistettavaan versioon, joka tulee pienellä viiveellä vaikuttamaan erittäin merkittävästi myös suomalaisiin hoitokäytöntöihin kymmenien vuosien ajaksi? Verkkosivujensa sisällön perusteella ei kantoja ole ainakaan julkistettavaksi asti tuotu.

Kertoo sinänsä paljonkin suomalaisesta yhteiskunnasta ja median vaikutuksesta että esim. Rayn avustuksen hakijoina ei ole yhtään bioteknologiaa puoltavaa paikallisyhdistystä, tietyn geeniryhmän säilyttämistä ajavaa tahoa, otsalohkojen suojelemiseksi pehmustettuja ovikarmeja vaativaa ryhmää, lisää endokrinologian koulutusta halajavia tai mikroravinne ja ravintolisätietämyksen lisäämistä peruskoulussa vaativaa kansallista liikettä. Sen sijaan esim. Uusi Suomi verkkojulkaisusta on voitu lukea, kuinka viharyhmäläiset eivät ole enää "propellipäitä", vaan järjestäytyneitä toimijoita, joilla on jokin agenda.

Monien ihmisten mieliin lienee jäänyt lausahdus, että jokainen kantaa vastuuta omista sanoistaan, mutta onko monikaan tullut ajatelleeksi sanojen vastaanottajan vastuuta? Entä vastuu tämän samaisen kuullun tai luetun eteenpäin välittämisestä? Voi olettaa, että on monia ihmisiä, jotka eivät tarkkaile aktiivisesti omaa sanojen käyttöänsä sillä tapaa, että pyrkisivät tietoisesti välittämään kuulemansa asiat eteenpäin mahdollisimman eheänä ja vääristymättömänä. Voi ajatella, että kyse on eräänlaisesta taidosta, jonka (jonkinasteinen) saavuttaminen ja ylläpitäminen vaatii jonkin verran vaivaa.

Kuultu (tai luettu) viesti voi helpostikin vääristyä jo ensimmäisen henkilön kohdalla ja mitä enemmän viestijöitä matkalla on, sitä epätodennäköisemmäksi viestin ehjänä perille päätyminen käy. Käytännössähän viesteihin sekoittuu mukaan myös viestijän omia ajatuksia ja tulkintoja. Vertaa tätä monen tarhassa leikkimään "rikkinäiseen puhelimeen":

Kymmenen lasta istui vierekkäin urheilusalissa, pitkällä penkillä. Tarhatäti laittoi viestin matkaan kuiskaamalla jotain penkin toisessa päässä ensimmäisenä istuneen lapsen korvaan. Viestin täten saaneen lapsen tehtävänä oli kuiskata saamansa viesti toisella puolella vieressään istuneelle. Jos kuiskattua viestiä ei kuullut kunnolla tai siitä unohti jotain, ei viestin kuiskannut saanut toistaa viestiä uudelleen, vaan se joka oli viimeeksi viestin saanut, oli velvoitettu kuiskaamaan penkillä seuraavana olleen korvaan sen, mitä oletti kuulleensa tai sitten hän vain keksi jotain ns. omasta päästään. Tätä jatkui kunnes viestinkuljetus oli viety läpi jokaisen penkillä istuneen lapsen. Aloitusviestijästä kauimpana eli penkin toisessa päässä istuneen lapsen tehtävänä oli lopuksi kertoa, mitä juuri hän oli toiseksi viimeiseltä viestijältä kuullut. ja niin edelleen. Kun viesti lopulta saavutti toisessa päässä penkkiä istuneen lapsen, oli hänen tehtävänään kertoa muille missä muodossa viesti oli hänelle päätynyt. Viesti ei koskaan päätynyt perille alkuperäisessä muodossaan.

1 mitä on ihmisen maine?
2 onko se jotain joka leijailee ilmassa ihmisten ja rakennusten välissä?
3 onko maine jotain, joka alkusysäyksen saatuaan, laajenee itsestään kattamaan aina vain laajempia alueita?
4 voiko olla mainevapaita alueita?
5 saavuttaako maine sellaisiakin alueita, kuin sysimetsän, tutkimattomat luolat ja lukitut huoneet?
6 onko maine tietoinen olio?
7 onko maine tietoisuutta vailla oleva virus, joka levittää itseään jonkin säännönmukaisen algoritmin mukaan?
8 miten maine käytännössä saa aikaan muutoksen ihmisessä, johon saa kosketuksen?
9 voiko maineen vaikutukselta suojautua esim. suojaamalla ihonsa vaatteilla tai suihkuttamalla iholleen jotain ainetta, kuten hyttysiltä suojauduttaessa?
10 voiko samasta ihmisestä olla liikkeellä useita eri maineita?
11 onko maine jatkuvassa kosketuksessa ihmisiin, kuten meitä ympäröivä ilma vai onko kyse pikemminkin rokotteenantamisen tapaisesta kerta annoksesta?
12 miten maineessa tapahtuvat muutokset tavoittavat ihmiset?
13 muuttuuko koko maineen kattama alue kerralla, vai hitaammin, esim. spiraalimaisesti laajeten?
14 missä kohtaa maineen kattamaa aluetta on se kohta, josta muutos saa alkunsa?
15 onko tuo muutoskohta aina sama kohta?
16 tavoittavatko muutokset maineessa aina kaikki maineen aiemmankin version kattamat alueet, vai jääkö jokin alue muuttumatta?
17 voiko maineen kattamassa alueessa syntyä useita eri muutoskohtia, jotka alkavat laajeta yhtäaikaa?
18 mitä sitten tapahtuu, kun kaksi maineen uutta versiota kohtaavat samassa maineen solussa?

"Ihmiset ovat syvästi sidoksissa filosofisiin, ts. kieliopillisiin sekaannuksiin. Heidän vapauttamisensa niistä edellyttää heidän irroittamistaan niistä suunnattoman moninaisista yhteyksistä, joihin he ovat vangittuja. Heidän koko kielensä on niin sanoaksemme ryhmiteltävä uudelleen. Tämä kieli on kuitenkin syntynyt sellaiseksi siksi, että ihmisellä on ollut - ja on edelleen - taipumus ajatella tällä tavoin. Siksi irti repäiseminen onnistuu vain niiden kohdalla, jotka elävät vaistomaisessa kapinassa kieltä vastaan. Se ei onnistu niiden kohdalla, jotka elävät kaikilla vaistoillain siinä laumassa, joka on luonut tämän kielen varsinaiseksi ilmaisukeinokseen." (Ludwig Wittgenstein, suomennetusta kirjasta Filosofisia kirjoituksia)

Tosimaailman ja fiktiomaailmojen välillä esiintyy nykyisin omituisen paljon synkronisuutta, olettaen, että esim. Helsingin Sanomat edustaa tosimaailmaa. Fiktiomaailmoja edustaisivat tässä erityisesti tv-sarjat ja ns. videopelit. Jos lajittelee nämä huomioidut samanaikaisuudet kahteen eri ryhmään, voi huomata, että ajoituksellinen yhteys tosimaailmaan raakuuksiin ja julmuuksiin löytyy esim. tv-sarjoista CSI ja agenttisarja Nikitasta, joista jälkimmäistä voi katsella netistä "sopivilta sivustoilta", vaikkei sitä vielä Suomessa näekään. Esim. silloin kun mediassa kerrottiin Gaddafin pojan Saif al Islamin sormien olevan rikotut, oli Nikita sarjassa saatu kiinni eräs paljon tapahtumiin vaikuttanut henkilö, jolta sitten kuulustelussa rikottiin vasaralla sormet. Nikita Fouganthinekin pääsi jostain syystä vankilasta pakoon melko lailla samoihin aikoihin, kun Nikita sarjassa tietyt henkilöt muilutettiin rajan yli. Jos YLE:n uutisissa kerrotaan, että jossain päin maailmaa on bussilastillinen ihmisiä suistunut rotkoon, se voi hyvinkin ajoittua "sattumalta" sellaisen videopelin trailerin julkaisuajankohtaan, missä esiintyy heti alussa bussin suistuminen rotkoon.

Jos ajattelisi pyrkimyksenä olevan saada nuorten ja ehkä vähän vanhempienkin tv:n ja netin katselijoiden mielessä tosimaailma ja fiktiomaailmat yhtenemään (rajat sumeutuvat), niin tällainen tapahtumien synkronoiminen olisi siihen aivan omiaan.

Opittavuuden kannalta on itse asiassa tehokkaampaa, että havaitun yhteyden eri päissä olevat tapahtumat eivät ole tismalleen samanlaiset, mutta kuitenkin havaittavissa, sillä tällöin mieli työskentelee intensiivisemmin ja aivot aktivoituvat laajemmalti, mikä takaa varmemmin sen, että mieleen jää vahvemmat muistijäljet - olisi kuitenkin liikaa yksinkertaistettua sanoa, että tämä yhteys jäisi "olemaan sellaisenaan"; mieli uudistuu jatkuvasti.

Aina nämä havaittavissa olevat yhteydet eivät liity julmuuksiin tai edes sellaisiin fiktiomaailmoihin, joissa rikollisuus tai pahuus on korostuneessa asemassa, vaan kyse vaikuttaa olevan lähinnä siinä, että tosimaailman uutisen julkaiseva taho haluaa osoittaa seuraavansa samoja asioita kuin katsoja/lukija. Esim. tänään illalla saattaa jossain tv ohjelmassa ilmetä jotain sillä tapaa hupaisevaa, että siitä voi olettaa syntyvän internet meemin. Tokihan sellaiseen kannattaa "kiinnittyä".

Ihmisten käytökseen vaikuttamisen kannalta pahuussävytteiset yhteydet ovat siinä mielessä huolestuttavia, että niillä voidaan vahvistaa jo muodostumaisillaan olevaa "sisäistä pahuutta". Lisää tukea tälle teorialle antaa esim. HS.fi:n Oma Kaupunki -verkkojulkaisu, jonka toimitukselliseksi sisällöksi (osittain peräisin Sanoma Kaupunkilehdet julkaisusta) on katsottu sopivan tuhopoltot, huumekuskit, varkaudet, tapot, kaappaukset, uhkaukset, kiduttamiset, silpomiset, vahingoittumiset, varoitukset yms.

Kuinkahan nuorten mielet selviävät siitä, kun pahuuteen viekoittelevaa ainesta tulee mahdollisesti synkronoidusti useiden eri julkaisuvälineiden ja -kanavien kautta? Tätä kirjoittaessa TV1:ltä tulee illalla ajankohtaisohjelma bioaseista ja edellisenä päivänä oli dokumentti superviruksesta, joka voisi teoriassa tappaa puolet maailman väestöstä.

Suomenkielessä on paljon sellaisia sanoja, joiden koetaan kuvaavan sitä, minkälainen joku "on koko ajan" (ihmistyyppi). Osa näistä sanoista on sellaisia, ettei monikaan niitä omassa arki- tai työelämässään käytä, minkä vuoksi ihmiset oppivat niiden käyttötapoja "puolivahingossa" medioiden kautta (suoraan tai epäsuorasti muiden ihmisten kautta). He ovat voineet kuulla tai lukea niistä kouluaikana jostain kirjasta, mutta kuten monen koulussa opitun asian kohdalla on, ihmiset eivät käytä näitä joitain asioita mihinkään/missään.

Ihmisiä onkin mahdollista uudelleenopettaa suhtautumaan johonkin ihmiseen, esineeseen tai asiaan, sellaisella tapaa, että emotionaalinen suhde tuota jotakin kohden muuttuu. Tämän mahdollistaa mm. se, että mediataloilla on vuosikymmenien edestä tietoa ihmisten taipumuksista liittyen mediasisällön havainnoimiseen/sisäistämiseen ja vapaaehtoisesti asioista lisää oppimiseen.

Uutismediatalojen ulkoisesta käytöksestä (oikeushenkilönä) voidaan tulkita, että ne eivät halua tehdä "huteja", vaan kaikella uutisoinnilla on oltava jokin opetusvaikutus, jonka syyt juontuvat jostain "uutismediataloja itseään suuremmista tarkoituksista". Näihin tarkoituksiin sisältyvät niin asenteiden muutokset kuin pyrkimykset mobilisoida ihmiset tekemään jotain, mikä olisi jonkin tahon intressien mukaista. Tällainen opettaminen voidaan myös hajauttaa useiden eri uutismedioiden tehtäväksi, olettaen, että joku pystyy koordinoimaan tätä toimintaa.

Tarpeeksi kauan ja sopivan hitaammalla temmolla ihmisiä median kautta opettaen, ihmiset tapaavat unohtaa mahdollisen aiemmin käsityksensä asioista ja alkavat myötäilemään ajatuksissaan ja toiminnassaan sitä, miten media on heille asioita opettanut. Toki voi väittää, että ihmiset osaavat keskustella keskenään ja tehdä itse omia johtopäätöksiään ja yleensä ottaen se on aivan totta, mutta kun on kyse sellaisista asioista, jotka eivät ole lähellä omia mielenkiinnon kohteita tai ei ole halua keskustella asioista, jotka kenties jopa ärsyttävät, käy väistämättä niin, että monien ihmisten kohdalla oppi tiettyihin asioihin liittyen tulee vain ja ainoastaan uutismedioiden kautta. Sosiaalisen median nousu ei tätä tosiasiaa paljonkaan muuta.

Ihmiset ovat tarinakoneita. He rakentavat kohtaamiensa ihmisten ympärille (mielessään) Tarinan, mutta jostain syystä monet heistä eivät kovin helpolla suostu muuttamaan Tarinaa, saati myöntämään itselleen tai muille, että heidän Tarinansa voisi olla jotenkin pielessä. Sen sijaan he hakevat mielellään vahvistuksia olemassa olevalle Tarinalleen, jotta heillä säilyisi illuusio Tarinan virheettömyydestä. Ihmiset eivät käytä Tarinoissaan kovin monimutkaisia skeemoja. Tarina koostuu rajatusta määrästä asioista, sanoja, kuvia, tapahtumia, tilanteita, käsityksiä, luuloja..

Olennaista on, että Tarinoihin kertyvät vain ne asiat, jotka on tottunut huomioimaan muissa ihmisistä tai yleensäkin osaa huomioida. Havainnoijan huomioimat asiat eivät välttämättä kerro niinkään itse kohteesta, vaan pikemminkin havainnoijasta itsestään. Liian monesti Tarinan henkilöt nähdään huonommassa valossa kuin nähdään itsensä.

Ihmiset vaihtelevat mielellään Tarinoita keskenään, mutta liian usein vain niiltä osin, jonka he osaavat kertoa uskottavasti. Liian usein Tarinat osaset kerrotaan siten, että kuulija käsittää kohteen entistä huonommassa valossa (havainnoijan mielessä oleva Tarinahan saattoi olla jo valmiiksi vääristynyt).

Kaikki ihmiset eivät tarkoituksellisesti vääristä kerrontaa, vaan toimivat vain passiivisina Tarinan osien välittäjinä. Jostain syystä Tarinan kerronnan yhteydessä pyöristetään liian harvoin positiiviseen suuntaan. Asian voi, useita ihmisiä läpikäyneiden kerrontavaiheiden jälkeen, nähdä spiraalinomaisena ilmiönä, jossa jopa mielikuva "hyvästä tyypistä" vääntyy lopulta muotoon "***tumainen jätkä".

Alkuperäiset Tarinat murenevat usein pienempiin osiin, joista tietyt pääkohdat esiintyvät eri ihmisten mielissä usein ja jotkut Tarinan osaset eivät koskaan joitakin ihmisiä tavoita. On liiankin todennäköistä. että Tarinan kohteelta ei koskaan pyydetä vahvistusta joidenkin Tarinan osien suhteen, paitsi korkeintaan johdattelevasti.

Havainnoijien muistikuvat tilanteista ovat usein varsin "pyöristyneitä" ja vielä enemmän ne pyöristyvät, kun niitä välitetään eteenpäin jollekin kuulijalle. Kuulijalle herää käytetyistä sanoista sellainen mielikuva kuin tuo kuulija itse nuo samat ymmärtää. Kertojan muistikuva ei hänelle välity. Eli jos sanotaan esim. että "hän talutti pyörää", on näistä sanoista syntyvä mielikuva täysin kuulijan omasta kokemusmaailmasta peräisin. Jos samat sanat sanottaisiin vaikkapa kymmenelle eri henkilölle, kaikille heistä syntyisi erilainen mielikuva.

Jos Tarinan kohde poikkeaa myöhemmällä käytöksellään Tarinasta, silloin hänen liiankin todennäköisesti kerrotaan "yrittävän olla jotain" (muuta kuin mitä Tarina väittää) - vaikka kuvitelmat ovat itseasiassa havainnoijien ja kuulijoiden mielessä. Havainnoijien on liian usein tapana sortua ajattelemaan, että se miten he itse kuvittelevat (omassa mielessään) kohteen ajattelevan, kertoisi siitä miten kohde ajattelee omassa mielessään. Toisin sanoen, he projisoivat omat ajatuksensa kohteen ajatuksiksi.

Jo ala-asteella opetetaan lapsia kehittämään Tarinoita annetuista sana aineksista (esim. tyttö, poika, polkupyörä ja luola) parin sivun mittainen tarina. Jos luokalla oli 20 lasta, syntyi 20 erilaista tarinaa. Taitavimmat tarinoijat kehittelivät useiden sivujen mittaisia Tarinoita, välttäen käyttämästä kaikkia annettuja sanoja heti alkuunsa ja todella miettien Tarinan loogisuutta ja antaen sille monipuolista ja rehellistä sisältöä, mutta moni lapsi halusi vain nopeasti saada annetut sanat käytetyiksi, jotta saisivat homman pois alta. Lapsille tämä on täysin anteeksi annettavaa, mutta voiko sellaista hätäisyyttä antaa anteeksi aikuisille?

Kun esim. teen tapauksessa ei puhuta siitä mihin se todella vaikuttaa, vaan käytetään siitä puhuttaessa luonnehdintasanoja kuten rauhoittava tai virkistävä - jotka, hassua kyllä, ovat lähestulkoon toistensa vastapareja - ei synny keskustelua olennaisten avainsanojen ympäriltä, joita teen tapauksessa olisivat mm. dopamiini, gaba ja serotoniini. Jos esiintyisi tihentyvää keskustelua, jotka liittyvät dopamiiniin, gabaan ja serotoniinin, seuraisi siitä jatkoajatuksia, jotka voisivat johtaa esim. uusien tuotteiden tulemiseen markkinoille tai jonkin käytännön mullistumiseen esim. urheiluterapiassa tai ihmisten kohtaamistilanteissa esim. ruokalassa, tarjotin kädessä, liian yllättäin sattuneen vanhan tuttavan huomaamisen jälkeen, jolloin normaalisti ei tavoitettaisi mielestä kenties yhtäkään soveltuvaa toimintaohjetta "ajatussignaalien etenemisen hyytymisen" vuoksi. Mutta koska asioista puhutaan vain luonnehtivalla tasolle, ei muodostu tietynlaista momentumia, joka olisi lähtöisin usealla eri taholla ilmenevästä samoista yksityiskohdista keskustelemisesta.

Saatat muistaa nuoruudestasi tilanteita, joissa ajat skootterillasi tai mopollasi nuorison yhteiselle kohtaamispaikalle, missä sitten kuunneltiin kun pari puheliainta piti tunnelmaa yllä kertomalla muistumiaan jostain menneestä tapahtumasta ja muut olivat samaan aikaa tyytyväisiä siihen, ettei ole hiljaista. Se on ihmeellistä, kuinka ihmisille riittää olemassa olemisensa tyydyttymiseksi se, että ei ole hiljaista, vaan voi kuunnella kuinka joku toinen puhuu. Nämä puhuvat ovatkin sitten niitä, jotka määrittävät sen mitä muiden mielissä aktivoituu. Lopuksi tumpattiin tupakat ja lähdettiin taas pärräämään jonnekin. Voit toki kuvitella muitakin yhteisiä, lyhyen kokoontumisen tilanteita, mutta tulet löytämään niistäkin analogian sille tosiasialle, että helpoiten viestittävät asiat ovat niitä, jotka tätä yhteiskuntaa keikuttavat. Kaikki muu on jonkinlaista pientä kopsetta ja kopinaa, jolla ei näytä olevan erityisempää vaikutusta.

Jos mainitusta teestä ottaa erilleen yhden sen vaikuttavista komponenteista eli teaniinin, saadaan aine, jonka selkeästi tunnistettavat vaikutukset on houkuttelevaa attribuoida juuri tiettyihin aivojen välittäjäaineisiin (gaba, dopamiini ja serotoniini), sillä silloin kun niihin on mediassa viitattu, niitä on melkeinpä valitettavan konventiaaliseksi muodostuneeseen tapaan luonnehdittu niillä ainaisilla samoilla fraasimaisuuksilla (gaba tyynnyttää, serotoniini pitää hyvällä tuulella ja dopamiini kiihdyttää).

Gaba on moduloiva aine eli se vaikuttaa aivoissa varsin kauttaaltaan, dopamiinin ja serotoniinin ollessa paikallisvaikutteisempia. Teaniini on vaikutukseltaan sillä tapaa dynaaminen, että sen vaikutus riippuu siitä, mitä on adaptoitunut tekemään. Se sopii erinomaisesti esim. päiväunelmointiin ja mentaalisiin aikamatkoihin, sillä se vahvistaa varsin välittömästi kykyä katsella mielikuvia (dopamiinin ja/tai serotoniinin vaikutusta), tarjoten samalla erittäin miellyttävän levollisuuden tunteen. Jos valitsee niin, ettei asetu aloilleen, vaan haluaa viettää normaalia arkea tai työelämää, saa teaniinista tällöin aineen, jossa gaban vaikutus asettuu enemmän taka alalle, tarjoten käyttäjälleen mukavan perusrauhallisuuden, joka sisältää mahdollisuuden suhtautua leppoisammin muuttuviin tilanteisiin ympäristössään, mutta tietynlainen skarppius on kuitenkin dopamiinivaikuttaisuuden vuoksi sopivasti koholla. Teaniinin dopamiinivaikutteisuus tehostaa myös urheilusuorituksia, mikä on kiistatonta heti ensikokeilun ja seuraavan sadan kerran jälkeen. Kun haluaa järjestää itselleen mahdollisuuden nukkua erittäin sikeästi ja herätä aamulla erittäin raukeana ja hyvin levänneenä, toimii teaniini dopamiinivaikutteisuudesta huolimatta (vrt. dopamiiniin yleisesti attribuoitu stimuloiva vaikutus) erittäin hyvänä unilääkkeenä (liittynee serotoniinin konvertoitumiseen melatoniiniiksi).

Nyt jos tässä olisi tiettyjen avainkäsitteiden aktivoimisen kautta avattu mahdollisuus laajentaa välittäjäaineista käytävissä olevaa keskustelua ja edellä kerrottu olisi esitetty jossain paljon yleisöä tavoittavassa ajankohtaismediassa, voisi jo piankin esiintyä kaikki kohderyhmät tavoittavaa keskustelua, joka olisi edennyt luonnehdinta- ja välittäjäainesanojen kautta esim. sen merkityksestä keskustelemiseen, miksi aksonit eivät aina liity dendriittien tarjoamissa liitoskohdissa lähinnä neuronia oleviin tai sen merkityksestä keskustelemiseen, pitäisikö työtiloihin saada erillinen paikka, jossa voisi vapaasti "leijua" viitisentoista minuuttia ja palata sitten takaisin jatkamaan töitä.

Monien aineiden dynaamisesta vaikutuksesta johtuen eli niiden vaikutus on käyttötilanteesta riippuvaista, seuraa se, että sekä esim. instant tee -juomien valmistajien ja lääketehtaiden on oltava erittäin huolellinen liian vaikuttavuuden karsimisessa pois tuotteistaan, jotta vaikutus olisi riittävän yhtenäinen sen kanssa, mitä tuoteselosteessa lukee. Tai näin se ainakin siinä vaiheessa menee kun tuotteen valmistusprosessia suunnitellaan, toteutetaan ja testataan, mutta sitten kun tuote lopulta on asiakkaiden käytössä, tulee sitten kuitenkin ristiriitaista palautetta. Kuvan 1 voi ajatella esittävän esim. kahden eri instant teen väitettyjä vaikuttavuuksia, jotka eivät luonnehdintasanojensa osalta menisi päällekkäin.

Kuvan 2 avulla pyritään tuomaan helpommin hahmotettavaksi sitä erittäin mahdollista tosiasiaa, että eräänlaisen vaikutusrekisterin avulla ei ole ollenkaan vaikeaa pitää koko kansaa erossa sellaisten tuotteiden saamisesta näppeihinsä, joiden avulla olisi liian helppo hienosäätää omaa fysiologista toimintaansa siten, että ne eivät kuormittaisi elimistöä ylenmäärin tai kehittäisi persoonasta jotenkin omituista, vaan niiden avulla voisi helposti ja pikaisesti parantaa sekä fyysistä, että älyllistä suorituskykyään. Huomaa tässä, että tarvittavaksi lisähyödyksi esim. urheilussa voi riittää se, että saa jostain tuotteesta hyvän alkuboostin, jonka avulla tavoittaa helpommin aerobisesti tehokkaan suoritustason, jota jaksaa sitten muutenkin ylläpitää (ns. luonnollisesti). Ts. ei ole tarpeen koko ajan stimuloida joitain reseptoreita päässään, koska tavoitettu aerobisesti tehokas suoritus parantaa muutenkin verenkiertoa koko elimistössä, mikä saa aikaan mm. mitokondrioiden lisääntymistä, mikä taasen tekee helpommaksi saavuttaa sama tai lähes sama suoritustaso ilman sitä aiemmin käytettyä apuainetta. Mutta tähän ei siis päästä, koska yksityiskohdista ei keskustelulla usein, eri näkökulmista, pitkään, lyhyesti ja useiden eri ihmisten toimesta. Kummallista miten vielä nykyaikanakin on trendikkäämpää keskustella siitä miten saadaan ihmiset vähentämään ns. nautintoaineita kuin keskustella siitä, missä menee nautinto ja hyötyaineen raja. Ehkä se liittyy jotenkin samaan kuin aseiden poiskerääminen kansalaisilta?

1. Valitaan henkilö.
2. Poimitaan tämän henkilön historiasta muutamia irrallisia tapahtumia tai yksityiskohtia, joiden ympärille voisi rakentaa halutunsävyisen tarinan. Tässä kohdin voi kuvitella vasemman kämmenen avoinna ylöspäin, johon oikealla kädellä poimitaan asioita läheltä ja kaukaa - jos mukaan tulee liikaa kontekstia (asioiden juuret), ne karsitaan pois (puraistaan poikki sopivasti kohdin ja sylkäistään pois).
3. Kun on poimittu tarpeeksi, suljetaan vasen käsi painamalla oikean käden kämmen sitä vasten. Ravistellaan. Tämän vaiheen tarkoitus on pyöristellä käsitteitä ja tapahtumia, jotta ne olisivat monikäyttöisempiä ja irroitella viimeisiä liikoja irto osia.
4. Lopuksi sijoitellaan tapahtumat sopivaan järjestykseen, ripotellaan niiden päälle hiukan ylimääräistä tarinahöttöä ja asetetaan tarjolle.

Asioiden kehittyessä demokraattisen pääperiaatteen eli enemmistösäännön mukaisesti, monien asioiden kehitys itse asiassa junnaa melko lailla paikoillaan tai menee huonompaan suuntaan. Samaan aikaan tulevaisuustutkijat huhuilevat jossain kaukana edessäpäin: "joko te kohta tulette, tulkeepa nyt jo". Sen, että monet futuristisiksi luonnehdittavissa olevat asiat pysyvät alati melko kaukana arkitodellisuudesta (pois lukien pelit), ei nykyisin enää voi sanoa johtuvan siitä, että media on yhteinen pooli, jonka reunoilla on liian vähän erilaisia tiedontuottajia, sillä informaationkulutus on hajautunut useisiin eri medioihin.

Tästä hajanaistumiskehityksestä on seurannut se, että ne mediat, joiden tuottama sisältö vetoaa useisiin erilaisiin persoonallisuuksiin, sovittelevat yhteen sellaista audiovisuaalista ja tekstuaalista ainesta, joka ei karkottaisi liiaksi heidän tuotantojensa seuraajia, mistä taasen seuraa se, että joitain asioita ei yksinkertaisesti ole järkevää painottaa liikaa toistojen kautta, koska se aiheuttaisi vaikeasti hallittavia vastareaktioita.

Kun tällaisten yleisuutisointia harrastavien medioiden antia tarkastelee pitemmällä ajanjaksolla, huomaa niissä erottuvan tiettyjä selväpiirteisiä elementtejä, joilla on myös runsaasti jatkuvuutta ja variaatioita. Lisäksi huomaa, että tietyt aiheet tai aiheiden käsittelytavat ovat täysin poissa ja tiettyjä aiheita käsitellään vain harvoin. On tosin todettava, että samoin kuin peruskoulun oppilaiden lukujärjestykset ovat jo nykyisellään täynnä monenlaista aihetta, ei uutismedioidenkaan päiväjärjestykseen voi sisällyttää kaikkea mahdollista.

Tästä tietoisesta aiheiden ja niiden käsittelytapojen rajaamisesta on kuitenkin se haitta, että ihmiset eivät voi muodostaa käsitystä siitä, mitä muut ihmiset jossain toisaalla ajattelevat niistä asioista, joita ei käsitellä ollenkaan tai riittävällä tavalla yleismedioissa. Toki he saavat viitteitä ja tietoa mainitsemattomista asioista useista muista lähteistä omia henkilökohtaisia tarpeitaan varten, mutta yleismedioiden toimiessa keskusteluja asioista virittävinä ja ylläpitävinä tahoina, ei ulosrajatuista aiheista synny erityisemmin keskustelua näiden yleismedioiden muodostaman egosysteemin ulkopuolella, mikä taasen johtaa siihen, että nettiä selaileva ei tiettyihin aiheisiin tai sitä käsitteleviin keskusteluihin edes törmää. Tämä ei tarkoita, etteikö eri aiheita olisi jollain tasolla käsitelty jossain muualla, yleisesti saatavilla olevasta paikasta.

Tämä yleisesti saatavilla oleva paikka voi olla myös uutissisältöä tuottavien tahojen omien tv-kanavien ohjelmatarjontaan upotettu sarja tai show, mutta moni ihmismieli tapaa ajatella, että se aihe, mikä on eräänlaisten ylentämisvaiheiden kautta saavuttanut sen aseman, että siitä voidaan kertoa useaan kertaan tv uutisissa, on jotain yleisesti hyväksyttyä tai matkalla sinne. Tv-kanavat ovat itse brandanneet tv-uutisensa sellaiseksi, minkä tehon huomaa esim. siinä, että esim. lifestyle-ohjelmien (tv:ssä tai verkossa) yhteydessä todettu ajankohtainen, useita suomalaisia koskeva väite, jonkun auktoriteetin asemaan päässeen asiantuntijan kertomana, on vähempitehoinen ja helpommin unohtuva. Todennäköisesti tämä asetelma ei tule lähiaikoina muuttumaan sillä transmediallisuuden lisääntyessä ja ohjelmakategorioiden rajojen hämärtyessä ihmiset alkavat luontaisesti kaipaamaan selkeyttä, jonkalaista esim. tv-uutisissa on aina ollut.

Uutis- ja ajankohtaismedioita ei kuitenkaan ole optimoitu kehittämään asioita eteenpäin, vaan kierrättämään aiempaa ja tuomaan hyvin verkkaasti uutta prosessoitavaa esille. Tähän voi tottuakin, eikä kaipaakaan mitään sen erityisempää mitä tarjotaan. Ilmiö on sukua sille, että pysytellään riittävän kauan "samoissa rajatuissa piireissä ja ympyröissä" ja totutaan siihen. Sosiaalinen media ja erityisesti nuorisolle suunnattu audiovisuaalinen aines muodostavat jossain mielessä oman maailmansa, mutta demokraattisen mielipiteen muodostumisen kannalta tietyt aiheet ja aiheiden käsittelytavat jäävät silti tulematta tutuiksi monille ihmisille. Lisäksi on huomioitava, että asioiden tutuksi tuleminen yksilötasolla - toiston kautta tai ilman - ei välttämättä riitä siihen, että ne varsinaisesti vaikuttaisivat yksilön tekemiin valintoihin, saati saisivat hänet ryhtymään jonkin asian aktiiviseksi kannattajaksi tai viestinviejäksi. Tämä heijastuu myös siihen, mitä asioita ihmisille opetetaan oppilaitoksissa ja mitä asioita ei opeteta, mikä taas vaikuttaa siihen, mistä asioista ihminen joutuu hankkimaan tietonsa omatoimisesti.

Poiminto Heikki Ikäheimon artikkelista "Persoonuudesta, sen tilasta ja tulevaisuudesta", joka on ilmestynyt filosofisessa aikakauslehdessä Niin ja Näin (4/2006):

"Jonathan Gloverin kirjan Ihmisyys kuvauksissa 1900-luvun hirmuhallitsijasta, kuten Hitlerin ajan Saksasta, Stalinin Neuvostoliitosta tai Pol Potin Kamputseasta on aiheeni kannalta eräs silmiinpistävä yhdistävä tekijä. Kaikissa tapauksissa tiettyihin ihmisryhmiin kohdistuneita massamurhia edelsi systemaattinen ideologinen manipulaatio, jonka enemmän tai vähemmän harkittuna ja suunniteltuna tarkoituksena oli hämärtää joidenkin toisten yksilöiden kykyä tai taipumusta kokea massamurhien kohteeksi joutuviin ihmisryhmiin kuuluvia yksilöitä täysimääräisinä persoonina. Näin valmisteltiin toimeenpanijoiden ja sivustakatsojien psykologista valmiutta kohdella uhreja käytännössä ei persoonina, vahingollisena aineksena tai syöpäläisinä, joiden tuhoaminen voitiin kokea pikemminkin hygieenisenä toimenpiteenä kuin murhana."

Suomalaisessa hallitsemis- ja asennekulttuurissa esiintyy, eri tasoilla, erikokoisissa yhteisöissä ja erilaisissa konteksteissa, suoranainen tarve käyttää (media avusteisesti) vertailukappaleina sellaisia ihmisiä, jotka saavat muut ihmiset joko välttämään toimimasta tietyllä tavalla tai välttämään suuntautumasta tietynlaisesti.

Yhdelläkin tällaisella ihmisellä, joita voi olla sijoitettuna vaikkapa työyhteisöön esim. oppisopimuksella tai virkamiehenä, tai joita pallotellaan paikasta toiseen, jolloin he vaikuttavat aina olevan jollain kadulla, tai joiden olemassaolosta ja luonteesta esitetään suggestoivia vihjailuja mediassa (osa mukana Pelissä tietoisesti ja mielellään), voi saada vaikutettua kymmenistä satojen tuhansien ihmisten käytökseen.

Olennaista on, että Suunnittelijat kokevat, että näitä tällaisia ihmisiä (tai pikemminkin heistä syntyviä vaikutelmia ja heidän muiden käytöstä ohjaavia piirteitään) on pakko olla, koska muuten hallinta pienessä ja suuressa mittakaavassa ei kerta kaikkiaan toimisi. Suunnittelijat kokevat olevan välttämätöntä, että tällaisia vertailukohteita on, koska se tekee helpommaksi muille esiintyä tärkeinä ja merkityksellisinä:

Tietyissä rajoissa pysyvien (väärien tai vääristelevien) vaikutelmien antamisessa on se käytännöllisyyteen liittyvä seikka, että kun tietyt asiat on ikään kuin esiopetettu, riittävät hyvin heikotkin signaalit aiheuttamaan suuren vasteen ennen kuin tietoinen ajattelu ehtii ollenkaan mukaan. Täten on jossain määrin epäolennaista, missä määrin vaikutelmat vastaavat tosiasioita.

Eri rekistereissä olevista omista tiedoista kannattaa itse pitää edes jonkin näköistä huolta, sillä pidemmän päälle niihin voi alkaa kertymään niin paljon väärää tai vääristävää tietoa, että niiden perusteella muodostettava "tarina" voisi olla kohteen itsensä mielestä suorastaan omituinen. Pääpiirteissään erilaiset lausunnot, lääkärin kirjoittamat raportit ja muut edes yhden tekstikappaleellisen tietoa sisältävät tekstit voivat olla kohdettaan suhteellisen hyvin kuvaavia, mutta jo pelkästään yksi yksittäinen väärä sana voi muokata vaikutelmaa täysin toisenlaiseksi.

Harvemmin on niin, että kaikista eri rekistereistä käydään haalimaan kasaan tietoa, jonka perusteella pyrittäisiin, osaltaan, muodostamaan kokonaiskuvaa jostain tietystä henkilöstä. Enemmän ja todennäköisemmin tapahtuvina voidaan ajatella olevan tilanteet, joissa tietoa haetaan yhdestä keskitetystä rekisteristä, joka sisältää tietoa, jonka ovat tuottaneet useat eri yksiköissä työskentelevät henkilöt - mahdollisesti kohteena olevan luvalla tai sitten jonkin painavan syyn vuoksi ilman erillistä lupaa. Tällainen keskitetty rekisteri voisi olla esim. jokin terveydenhuoltoalaan liittyvä. Lisäksi saatettaisiin kaivata tietoa jonkin viranomaisen rekisteristä (esim. poliisi).

On myös huomioitava, että käyttäjäoikeuksien hallinta eri rekistereihin pääsyn suhteen voi olla liian lepsua, minkä vuoksi esim. terveyspalveluiden tuottajien tapauksessa joku sellainen sairaanhoitaja, jota et ole koskaan tavannut, voi lukea sen mitä lääkärisi on sinusta kirjoittanut. Jos tämä lukija on tietoa vuotavaa tyyppiä, voi yksittäisillä merkittävillä sanavalinnoilla, joita sinua koskevissa teksteissä esiintyy, olla suurikin merkitys.

Ajattele yksittäisten merkityksien osalta esim. tilannetta, jossa lääkäri on kirjoittanut, että "potilas ei koe jaksavansa aloittaa opinnäytetyön tekemistä", vaikka todellisuudessa kyseinen opinnäytetyö olisi tehty ja kyse oli siitä, että potilas kokee toisinaan uupumusta, eikä sen vuoksi koe olevansa ideaalinen työntekijä.

Mielenkiintoista on se, kuinka tällainen vääristymä on päässyt syntymään, jos olisi niin, että sanaa "opinnäytetyö" ei olisi lääkärin kanssa käydyissä keskusteluissa koskaan edes esiintynyt, mutta sana "työharjoittelu" kyllä (molemmat osana amk-opintoja). Myöhemmin näitä kirjoitettuja tietoja lukevan vaikutelmaksi tästä potilaasta, jonka hän saattaa tuntea tai tietää jotain kautta, voi jäädä se, että tämä potilas ei kykene suoriutumaan niin merkittävästä ponnistuksesta kuin opinnäytetyö.

Olisi naiivia ajatella, että ylöskirjatut tiedot eivät koskaan olisi tahallaan väärin kirjoitettuja tai saneltuja. Ihmiset ovat kuitenkin ihmisiä, mikä tarkoittaa sitä, että valkealla kaavulla tai essulla ei voi saada katoamaan mahdollista halua olla asiakkaana tai potilaana olevalle ilkeä. Jos virheiden syytä lähtee selvittelemään, voi olla melko varma, että syyksi ei ihan ensimmäiseksi myönnetä tahallisuutta, vaan vedotaan esim. sanelun purkamisessa tapahtuneeseen virheeseen.

Joissain tapauksissa sekä sanelun purkaja, että sanelija voivat olla yhtämielisiä siitä, että asiakas/potilas ansaitsee jonkin tietynlaisen haitallisen kohtelun, mutta lääkäri voi niin halutessaan vääristellä raportteja myös ilman, että hän käyttää jotain toista apuna tai syntipukkina. Omiin terveyskeskuskäynteihin voi päätyä merkintä "opiaattilääkemääräyksestä" (opiaatti = morfiini), vaikkei koskaan olisi saanut mitään sellaiseenpäin vivahtavaakaan Tai työterveyslääkäri taasen voi kirjata tapahtumakuvaukseen, että olisi ollut "ruhje rinnassa", vaikka käytiin näyttämässä selkää.

Haitallisinta väärien tietojen esiintyminen rekistereissä on silloin, jos ne päätyvät poliisitutkimuksen kautta mediassa julkistettavaksi. Useimpien ihmisten kohdalla näin ei varmaankaan käy, mutta teoreettinen mahdollisuus tällaiseen rekisteritietojen julkaisemiseen on olemassa.

Riippuu hiukan rekisteristä ja rekisterinpitäjästä, kuinka rennolla otteella sinne tekstiä kirjoitetaan eli kuinka vastuulliseksi tietojen ylöskirjaajat tehtävänsä kokevat. Toisinaan väärää tietoa päätyy rekistereihin aivan aidosti tahattomista syistä, mutta jos niitä ei kukaan tarkista, niin väärät tiedot jäävät sinne.

Omien tietojen korjaaminen tai edes itsensä nähtäväksi saaminen voi joissain tapauksissa olla erittäin hidas prosessi, hitauden koostuessa lähinnä odottamista, eikä niinkään prosessin työläydestä. Jos mahdollisuutta täysin sähköiseen asiointiin ei ole, joutuu täyttämään paperisen lomakkeen ja lähettämään sen käsiteltäväksi rekisterinpitäjälle.

Odotusaikaa voi esim. poliisilaitokselta tietoja itsestään pyytäessä kertyä jopa useita kuukausia. Jos odotusaika tympii ja viiveestä tiedustelee erikseen, voi jopa kuulla kerrottavan, että asian käsittely on "unohtunut" ja että "nyt se otetaan käsittelyyn". Tällainen "unohtaminen" voi kieliä siitä, että tietojen pyytäjää ei koeta riittävän merkitykselliseksi tai sitten kyse voi olla myös jonkinlaisesta egokysymyksestä, jossa tietojen pyytäjä on jollain tapaa merkittävä ja rekisterinpitäjän edustaja haluaa esim. asenteellisen syyn vuoksi "näpäyttää" tietojen pyytäjää hidastelemalla tahallaan (ylemmyyden osoituksen halu). Sitenkin voi käydä, että kun pyydetyt tiedot lopulta tulevat, niin sisältönä on käytännössä pelkkiä otsikoita. Mitä sellaisilla tekee?

Kaikkia tapahtumia, joita esim. lääkärit ja terveysalalla työskentelevät ovat jopa velvoitettuja kirjaamaan ylös, ei välttämättä kirjata mihinkään ylös. Tämän voi kukin itse todeta pyytämällä nähtäväkseen omia terveystietojaan. Oikeusturvan kannalta tämä on erityisen haitallista esim. sellaisissa tapauksissa, joissa henkilö on otettu tutkittavaksi esim. psykiatriselle osastolle. Voi hyvinkin käydä niin, että tutkivat ja hoitavat henkilöt saavat ulkopuolisten kanssa keskustelun kautta tutkittavasta tietoa, mutta jos täten saatu tieto on ollut vääristelevää tai väärää, ei tämä välttämättä mitenkään käy ilmi potilasasiakirjoista, koska niihin ei ehkä ollenkaan ole kirjautunut ylös mitään ulkopuolisten kanssa tapahtuneita keskusteluita.

Suosituksena voikin pitää, että psykiatrisella osastolla potilaana ollessaan, kannattaa itse kirjoittaa asiat ylös mahdollisimman yksityiskohtaisesti. Jos on paljon ylöskirjoitettavaa, kannattaa kirjoittaa ylös sellaisia merkittävimpiä suurempia linjoja ja joukko yksityiskohtia, joiden avulla voi myöhemmin palauttaa tilanteen mieleensä ja kirjoittaa tapahtumat varsinaisten virkkeiden muotoon.

Mitä tapahtuu kaikelle sille tiedolle ja niille havainnoille, joita journalistit ja heidän mukanaan kulkevat video-/valokuvaajat keräävät ja tallentavat? Päätyykö kelpoisin materiaali aina lukijoiden ja katselijoiden tarkasteltavaksi? Mitä tässä tarkoittaisi "kelpoisin"? Sitäkö, että se saisi lukijan/katsojan hymähtämään edes yhden kerran vai sitä, että lukija/katsoja ajattelisi: "juuri tässä laajuudessa halusinkin tästä asiasta saada tietoa, jotta voin muodostaa oman käsitykseni asiasta"?

Erityisesti silloin, kun tapahtuu jotain sellaista, joka kohahduttaa tai ainakin jollain tavoin "koskettaa" suurta osaa koko Maapallon väestöä, journalisteilla on erityisen hyvä peruste tulla mitä erilaisimpien haastateltavien tykö tai ottaa yhteyttä vaikkapa puhelimitse mielipidettä kysyäkseen. Mutta mitä tuosta käydystä kommunikoinnista lopulta päätyy yleisön nähtäväksi/kuultavaksi? Jos puhelinkeskustelu on kestänyt lähemmäs vartin ajan ja lopulta lehteen päätyy pelkkä nelisanainen mielipiteen tynkä kuten "Minun mielestäni ei ole", joka ei välttämättä ole edes suora sitaatti, voinee pitää todennäköisenä, että joitain osia puhelinkeskustelusta jäi julkistamatta. Taitto- ja tilankäyttösyistä tai tv-uutisten tapauksessa ajallisen tilan riittävyydestä, on tietenkin ymmärrettävää, että ihan kaikkea ei voi mahduttaa mukaan, mutta onko se varmasti ainoa peruste sille, mitä julkistetaan ja mitä ei? Vai käyttääkö journalistinen organisaatio johonkin omiin tarpeisiinsa sitä kertyvää tietoa?

Ajattele esim. sitä kuinka paljon tietoa jonkin laajalti vaikuttaneen henkilön poismeno (eufenismi) kerryttää teemasta johtajuus. Jos tuo poismennyt henkilö on ollut sellainen, että hänellä on ollut merkittävä vaikutus lukuisiin erilaisiin demograafisiin, psykograafisiin tai käytöksellisiin segmentteihin (markkinointitermejä) eli siis suureen määrään erilaisia ihmisiä, niin haastattelemalla tai jututtamalla aiheesta useita näiden segmenttien edustajista saadaan kerrytettyä erittäin paljon tietoa. Kysymys onkin siinä, pitävätkö journalistiset organisaatiot tämän tiedon omassa käytössään vai myyvätkö ne niitä eteenpäin? Vai heittävätkö he kaiken kertyneen ylimääräisen tiedon pois jutunteon jälkeen? Tällä tavoinhan esim. lääketehtaat toimivat aloittaessaan uuden lääkkeen kehittämisen, missä kestää taas yhdet 20 vuotta (vitsi).

Voidaan myös kuvitella tilanteita, joissa lukijan/katsojan hymähdykseen päättyneen journalistisen tiedoksiannon (uutinen, artikkeli, dokumentaarinen esitys, jne.) avulla voidaan jopa estää lukijan/katsojan mielenkiinnon kasvaminen jonkin aiheen suhteen. Taloussanomat näytti tästä esimerkkiä (1.10.2011) julkistamalla uutisen Cornwellin yliopiston tutkijoiden kahden vuoden mittaisesta tutkimuksesta, jossa analysoitiin Twitter-viestien perusteella ihmisten mielialojen vaihtelua. Taloussanomat kuittasivat tutkimuksen tiettyä huvittavuutta aiheuttavalla kommentilla "Tarvitsemmeko todella tiedemiehiä kertomaan, että mieli on aamulla parempi?" Se mikä Taloussanomilta jäi kertomatta, oli se, kuinka hienostuneita tutkimusprosessin metodeita tutkimukseen sisältyi.

Katkelma kokotekstistä: "We measured PA and NA using Linguistic Inquiry and Word Count (LIWC), a prominent lexicon for text analysis (17). The LIWC lexicon was designed to analyze diverse genres of text, such as e mails, speeches, poems, or transcribed daily speech. LIWC contains lists of words or word stems that measure 64 behavioral and psychological dimensions, including PA and NA, as well as anxiousness, anger, and inhibition. These lists were created using emotion rating scales and thesauruses and validated by independent judges."

Saattoi toki olla niinkin, että Taloussanomat (sen toimittaja) ei ollut edes vilkaissut kokotekstiä, vaan oli poiminut "jotain pientä" 85 sanaisesta abstraktitekstistä, mutta on myös se mahdollisuus, että tämänkin journalistisen toiminnan "ylijäämätuotteet" sijoitettiin siten, että julkisuuteen päätyi hyödyttömämpi aines ja se käyttökelpoisempi aines otettiin käyttöön toisaanne.