Tosimaailma on fiktiivistä maailmaa ikävämpi ainakin siinä mielessä, että tosimaailmassa esiintyy paljon harvemmin sellaisia vihollisia (tai vastustajia, lievemmin sanottuna), joita voisi luonnehtia sanoille "oh hoh, siinäpä vasta vihollinen/vastustaja". Kysyttäessä verkon keskustelufoorumilla millainen olisi arvostettava vihollinen, on saatu vastaukseksi seuraavanlaisia (yleistettyjä) luonnehdintoja:

- ritarillisuus, vastustajan arvostaminen, kumartaminen vastustajalle ennen taistelua, ei iskuja vyön alle
- sellainen, jolta voi oppia jotakin uutta ja jonka voi voittaa puolelleen siten, että myös hän kokee voittaneensa
- kuuntelisi omat argumentit ja koettaisi osoittaa ne jotenkin vääriksi käyttämällä hieman erilaista lähestymistapaa
- pyrkisi taistelussa särkemään lentokoneen, mutta mielellään näki lentäjän pelastautuvan laskuvarjolla
- sellainen, jolle melkein yhtä mieluusti häviää kuin voittaa, tai ainakin niin ettei lopputulemalla ole kummallekaan suurempaa väliä

Kun on kyse sellaisista vastustajista, jotka pyrkivät erilaisin esim. psykologiasta ja neurotieteistä ammennettujen ja yksinkertaistettujen tekniikoiden avulla aiheuttamaan haittaa vastustajalleen (tai sellaiseksi väittämälleen, joka on siis eri asia), kyse on usein pelkästä yksittäisten haittatilanteiden aiheuttamisesta samoja tekniikoita loputtomasti toistaen, mutta toisinaan myös kohteen toiminnan rajoittamisesta siinä määrin, että kohteen ohjailu ja kontrollointi tulisi helpommaksi hallita erilaisin kenties hyvinkin hienostunein keinoin. Se mikä näitä vaihtoehtoja yhdistäisi, olisi pitäytyminen siinä määrin anonyyminä, että vaikka kohteesta vahvasti tuntuisikin, että hän pystyy tunnistamaan keitä hänen häirinnässään tai tarkkailussaan on mukana, hänen olisi käytännössä hyvin vaikea sitä todistaa.

Psykologia ja neurotieteet ovatkin juuri sellaisia, että niistä erilaisia haitantekotekniikoita ammentaen ja käyttäen ei tule jättäneeksi mitään helposti osoitettavia jälkiä kuten esim. viiltelystä voisi jäädä. Kuriositeettisena kysymyksenä voisi tässä yhteydessä ollakin, että jos moraaliin sopii psykologisen häirinnän käyttäminen, voiko siitä johtaa päätelmän, että samainen henkilö pystyisi helposti myös viiltelyyn?

Nykyajalle on varsin tyypillistä se, että psykologiaan ja neurotieteisiin pohjautuva haitanteko hajautetaan ts. sen osatekijät esiintyvät useissa eri konteksteissa ja useiden eri henkilöiden toteuttamana. Tämä tekee haitanteon takaisinmallintamisen varsin hankalaksi ja työlääksi todistaa. Internetissä lisähaastetta todistettavuuden ja tilanteiden vältettävyyden kannalta tuo sekin, että siellä toimintaan on niin helppo osallistua erilaisin nimimerkein tai vaihtoehtoisesti nimellä osallistuttaessa teho voi olla erityisen suuri, mutta todistettavuus silti erittäin vaikeaa.

Ei ole helppoa vetää rajoja sen suhteen, kumpi olisi häirinnän tai tarkkailun kohteena olemisen tunteen aiheuttaman epämukavuuden vuoksi pahempaa, se, että sitä esiintyisi vain Internetissä vai se, että sitä esiintyisi vain tosimaailman eri konteksteissa. Usein on niinkin, että tosimaailma ja Internet ovat muodostuneet siinä määrin samoiksi asioiksi, mielen järjestyksenpidon kannalta, että se mikä esiintyy Internetissä, "vuotaa" helposti myös tosimaailmaan ja sama toisinpäin. Eli niitä voi olla hankala "lokeroida" eri asioiksi. Internettiä käytetään tyypillisesti erilaisin päätelaittein, mikä eroaa ratkaisevasti siitä miten "tosimaailmaa käytetään", mutta asiaa voi pahentaa kohdeyksilön kannalta se, jos hänen tosimaailmansa on liian rajoittunut siinä mielessä, että tosimaailmassa ei ole riittävästi erilaista ja vaihtelevaa sisältöä. Tämä on osittain strateginen kysymys, eikä elämän sisällön rajoittuneisuus ja "samojen seinien jatkuva näkeminen" johda automaattisesti, ainakaan kovin nopeasti, jos lähtötilanne on hyvä, mihinkään erityisiin komplikaatioihin ja ongelmiin.

Tieteellisen tiedon helppo saatavuus on johtanut siihen, että häiritsijät voivat jo varhaisella iällä tulla tietoiseksi esim. stressin ja aivosolujen kuolemisen yhteydestä: stressi aiheuttaa kortisolin lisääntymistä, mikä taasen pidempään jatkuessaan aiheuttaa aivosolujen tuhoutumista. Stressin vaikutuksesta on kerrottu tarkemmin kirjoituksessa "Tuotteistetuista haitantekometodeista, kohteena hippokampus ja ohimolohkot". Häiritsijöiden eräänä tarkoituksena (tai kokeiluna) voi täten olla jatkuvan ulkoisesti aiheutetun stressin ylläpitäminen erilaisten häirintäkeinojen avulla. Häirintä itsessään voisi koostua esim. jatkuvasta erheiden ja virheiden tekemiseen houkuttelusta ja ohjailusta. Tähän liittyen voi lisätietona olla hyödyllistä silmäillä Wikipedian artikkelia "List of cognitive biases" ja esim. James Reasonin kirjaa Human Error. Häirinnän toimivuudesta indikoisi mm. se, kuinka kohdehenkilö oireilisi ulospäin näkyvästi (esim. ihollaan) neuronien tuhoutumisen yhteydessä vapautuneiden toksisten aineiden vuoksi, joita oli kertynyt tuhoutuneiden solujen lysosomeihin. Olisiko tämä sitten enää kovinkaan arvostettavaa vihollisen/vastustajan toimintaa, olisi jokseenkin kyseenalaista.